Ystäväpariskuntamme istuutuvat vuorotellen lauantai-iltaisin sohvillemme, huokaisevat syvään ja alkavat kertoa tarinaa. Meille hyvin tuttua ja pitkään elettyä. He alkavat kertoa päättymätöntä tarinaa italialaisesta rakentamisesta. Siitä, kuinka perheellä on yksi unelma: oma talo, ilakoivia lapsia, pieni piha ja paljon ystäviä terassilla Ferragostona, sormet syyhyen grillissä elokuun auringon paahteessa.

Ennen Ferragoston grillijuhlia, tarinalla on kuitenkin pitkä matka ja monta mutkaa. Viime aikoina olemme vihdoin saaneet päätökseen suuren, italialaisittainkin lähes mahdottoman urakan- oman kodin rakentamisen Milanon hinterlandiin, pieneen kylään, karheakurkkuisen kukkokuoron naapuriin pellon laidalle.

Italialaisella rakentamisella on aivan omalaatuinen reseptinsä. Reseptin ainekset ovat oikeat, oikeastaan erittäin kauniitkin- vain niiden kokoaminen yhteen teettää jännityksen hetkiä useamminkin kuin kerran. Tälle kaikelle on luonnollisesti oma italialainen, viehättävästi monimutkainen logiikkansa, eikä kukaan rakentamisen päätyttyä jaksa muistaa, miksi oikeastaan alkoikaan rakentaa. Eikä taatusti tee sitä muutamaan vuosikymmeneen uudestaan.

Italialaiset perheet asustavat kodissaan pitkään, jopa sukupolvesta toiseen. Kerran vaivalla rakennettu on sisulla peritty. Puupaaluja, sementtiä, seinät ja katto. Reseptin ainekset ovat tietenkin paljon jalommat, vain sopan valmistaminen teettää toisinaan ennenaikaista harmaantumista parhaimmallekin kokille. Usein sopimus omasta kodista käy kääntymässä myös oikeustalon arkiston kautta. Lukemattomana numerona sekaisessa tilastossa all´italiana.

Reseptiä lukiessa on hyvä pitää mielessä yksi asia. Ainoa mikä on varmaa on se, että lopulta mikään ei ole varmaa. Ainakaan suunnitellussa aikataulussa, järjestyksessä, sovittujen tapaamisten, ihmisten ja ennen kaikkea viikoittain muuttuvien lakien kanssa. Oman kodin rakentaminen on kuin maaginen koktail luovuutta, työntekijöiden vaihtelevaa energiaa pranzojen ja birrojen aallokossa, taukojen välissä puuhastelevia työmiehiä, oiottuja kulmia, hukattuja karttoja, isäntäpariskunnan painiharjoituksia pellon laidassa, kriisien hoitoa, kadotettuja mittoja, unohdettuja tapaamisia ja kaikkea sitä, mikä tekee oman kodin pystyttämisestä yhdellä sanalla kaaoksen. Kuitenkin jollakin ihmeellisellä tavalla, jossakin vaiheessa seiniä ympäröi maali, huonekaluja kannetaan kerroksiin, putkimies on lopettanut työnsä kylpyhuoneessa, laatoittaja on saanut laatat loppumaan, ja kädessä kiiltävät uudet, hieman harmaan pölyn kylvyssä pyörähtäneet avaimet. Oman kodin avaimet.

Ammattitaitoiset ihmiset ovat saaneet työnsä päätökseen italialaisesta byrokratiasta ja suomalaisittain niin jännittävästä, eksoottisesta logiikasta huolimatta. 

Se pitkä, italialainen tarina, jota ystäväpariskuntamme kertovat lauantai-iltaisin olohuoneemme sohvalla. Meidän nyökytellessä heidän edessään. Tuttua, niin tuttua. Italialainen tarina rakentamisesta. Niin monimutkainen, mutta kerrassaan vastustamaton.

 KIRJOITA MANSIKKKAAN! JUTTU JA/TAI VALOKUVA OLISI KIVA ASIA!