Julkaisemme kahdessa osassa Nimimerkki Ellan artikkelin, joka on julkaistu jossain suomalaisessa lehdessä, en muista missä, ja sen jälkeen Mansikassa 3/1992. Itselläni ei ole mitään kokemusta synnyttämisestä Italiassa, koska molemmat tyttäreni ovat syntyneet Suomessa. Otamme mielellään vastaan muitakin synnytystarinoita, mikäli ne poikkeavat ratkaisevasti nimimerkki Ellan kokemuksista.

o

Nimimerkki ELLA 

Tie italialaiseen synnytyssaliin vie monen sängyn kautta. Ensin vain maataan, sitten alkaa tapahtua. Synnytykseen on muistettava ottaa mukaan oma juomapullo, ja vauvan varalle vaipat.

SÄNGYSTÄ SÄNKYYN ITALIASSA


Ensimmäinen lapseni lensi vapauteen kuin shampanjapullon korkki. Kätilö sai lapsen siepattua lennosta, ja onneksi ote piti. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Mieleen jäi kuitenkin muutakin, sillä italialaisen synnytyssairaalan ilmapiirissä oli omia kummallisuuksia. Hoito sinänsä oli hyvää: lapset ja äidit jäivät henkiin ja keskosetkin saatiin kuntoon, mutta potilaan kuuntelemisessa oli toivomisen varaa.

Italian synnytyskokemukseni kertoo joko ylimielisistä lääkäreistä tai suomalaisen potilaan itsepäisyydestä – harmonia potilassuhteessa oli joka tapauksessa hukassa. Eräästä terveystarkastuksesta meidät lennätettiin mieheni kanssa ulos kuin leppäkeihäät. Vastaanottoaika oli kello 23 yöllä, lääkärillä oli yövalvonta edessä ja syystä tai toisesta hän antoi moisen vastaanottoajan ultraäänitutkimukseen. Monitorissa näkyikin sitten vaalea möykky, josta kysyin sen kummenmmin ajattelematta jonkin umpimähkäisen kysymyksen ja lääkäri vastasi siihen omalla omituisella tavallaan. Mieheni, joka ei ollut tottunut kuulemaan moista puhesävyä, pyysi puhumaan kohteliaammin vaimolleen.

Minä olin oppinut olemaan ajattelematta koko asiaa, mutta nytpä jouduinkin keskelle kukkotappelua tai ehkä pikemminkin härkätaistelua, jossa minä olin pelokas matadori kahden härän välissä. Kädet hameen vyötäröä kannatellen minä säntäsin ensimmäisenä vastaanottohuoneesta käytävään, minua seurasi viitanpunainen mieheni ja pitkälle portaikkoon kuulin lääkärin haukkumasanat ja pysykää poissa-toivotukset.

Seuraavat kuukaudet mietin, miten minulle vielä käykään esikoiseni kanssa, jos syntymähetkellä saliin astuva lääkäri vihaa minua aktiivisesti. Uskallanko edes ponnistaa? Joka tapauksessa siitä lähtien suuni oli sinetillä supussa ja katse alas luotuna. Tähän suostuin vain, koska lapseni henki saattoi olla siitä kiinni.  

OMAT EVÄÄT

Italialaisessa sairaalassa potilaalla pitää olla omat ruokailuvälineet, vaatteet, vaipat ja vessapaperi. Vitsikäs tilanne syntyi supistelusalissa, jossa supistusten voimistuessa annoin yhtäkkiä ylen. Suuhuni jääneen karvaan maun huuhtelemiseksi pyysin vettä. Hoitaja kysyi vesipulloa. Ei meille ollut sairaalaan sännätessä tullut mieleenkään ottaa mukaan kotoa vettä pulloon. Minä pyysin kraanavettä, vaikka tiesin sen olevan pahanmakuista. Hoitaja kysyi omaa mukia. Eihän meillä mukiakaan ollut, ja hoitaja ilmoitti, ettei sairaalalla ole juomamukeja. Minä aloin hermostua uudesta odottamattomasta ongelmasta ja pyysin vettä missä tahansa kourussa, pipetissa tai alusastiassa. 

Mieheni ehti kantaa lusikallisen kourassaan ja nyrkillisen märkää vessapaperia, kunnes hoitaja vihdoin löysi pienen kipollisen lämmintä kraanavettä. Se oli hyvää.

Lasketun päivämäärän koittaessa käskettiin tulla sairaalaan makaamaan. Minä kieltäydyin, koska en tuntenut itseäni sairaaksi. Olin varma siitä, että olisin enemmän voimissani synnytyksen alkaessa, jos saisin nukkua omassa kodissani viimeiseen asti. 

Suurin osa ensisynnyttäjistä ei kuitenkaan uskaltanut jäädä kotiin, kun käsky oli kerran korkealta käynyt. Koti alkoi tuntua vaaralliselta paikalta. Siispä täysin terveitä naisia pötkötti sairaalan sängyissä parikin viikkoa ennen kuin synnytys vihdoin käynnistyi tai käynnistettiin. Ylitäysi sairaala oli entistäkin täydempi.

Sairaalassa on vaikea puuhailla mitään järkevää, käytävällä käveleminen kyllästyttää kymmenen metrin jälkeen. Unentarvetta on myös vaikea tyydyttää osastolla, jossa vauvat tuodaan syömään ja huutamaan huoneeseen neljän tunnin välein. Vaikkei omaa vauvaa vielä olekaan, muilla huonekavereilla on. Kaksikin päivää käytäväkävelyä ja katkonaisia öitä saa mielen säröilemään.

Vierailuajat olivat oma lukunsa myöskin. Jossain lukivat ne tärkeät kellon ajat, mutta en tiedä missä. Aikoja ei tiennyt kukaan muukaan, ja vieraita riitti. Vierustoverini luona oli eräänä iltana kolme ystävätärtä puoleen yöhön. Mielessäni ajattelin, että pikkutunneille käännyttäessä alan ulvoa kuin arosusi ja minut kannetaan pehmustettuun huoneeseen. He lähtivät ennen sitä, kaikeksi onneksi, mutta ilkeät ajatukset piinasivat minua vielä pitkään. 

(Jatkuu)