Joulunodotusta  Pohjolassa  

 

 

Ainakin täällä pohjoisessa pääkaupungissa, Helsingissä, kauppojen joulu alkaa joka vuosi entistä aikaisemmin. Tekojoulukuuset, sähkökynttilät ja moniväriset, tuikkivat lamput koristavat jo vainajien päivää seuraavalla arkiviikolla tavaratalojen sisätiloja. Lapsista se tietysti on vain hauskaa!

 

Eipä ihme, että aikuinen tyttäreni aikoinaan alakoulussa ollessaan laski joulun omaksi vuodenajakseen  niiden tavallisten neljän lisäksi. Tyypillinen 'jouluhulluus' onkin säilynyt hänessä vuodesta toiseen, viimeksi se ilmeni hänen kodissaan jo joulunalusaikaan loistavien lukuisten kynttelikköjen hahmossa.

           

Kaupat ovat nyt jouluun asti auki myös sunnuntaisin jopa iltamyöhällä. Eräs tämän joulun suosikkikoriste näyttää olevan pillikynttilä. Metallijalustalla seisoo kahdessa rivissä erikorkuisia, ohuita sähkökynttilöitä hopeanvärisine varsineen. Tyylikäs sisustuselementti ja oiva lahja hänelle, jolla on jo kaikkea, kuten vanha sanonta kuuluu.

           

Ne, jotka lukevat suomalaisia lehtiä tai nettiuutisia, tietävät, että Suomessa talvi yllätti taas kerran koko maan. Säätieteilijöiden mukaan näin kovaa lumen tuloa ei ole ollut kymmeneen vuoteen, eikä liikeenteestä tietävien mielestä tällaista sumaa teillä. Itse en tosin muista aktiivisesti mitään suurempaa myräkkää siltä ajalta. Pahin on tilanne ollut paitsi itärajalla, myös Pirkanmaalla.

 

Pääkaupunkiseudulla on selvitty paremmin, vaikkakin kaikkein myrskyisimpänä päivänä Mannerheimintien kiskoilla seisoi kolmetoista raitiovaunua peräkkäin. On merkillistä, että tänä korkean teknologian aikakautena ja Nokia-maassa luonnonvoimat hallitsevat ihmisten elämää kuin joskus pimeällä keskiajalla. Pimeäähän nyt olikin monilla puolin Eurooppaa!

           

Aikaisesta lumentulosta iloitsevat paitsi punaposkiset leikki-ikäiset pulkkamäessä, myös hiihtorinteiden omistajat. Rinteet avattiin heti ja tilannetta paranneltiin vielä lumitykkien avulla. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että hiihtäjiä riittää tänne ulkomailta asti.

 

Lapsuuteni puiset nahkamäystin-sukset eivät enää kelpaisi ja kuka nyt viitsisikään hiihdellä tasamaalla! Silloin oli ihanaa heti koulutuntien päätyttyä survaista lähimetsikköön kuuntelemaan puiden ritiseviä äännähdyksiä pakkasessa ja tutkimaan oravan ja jäniksen jälkiä. Kotiin palattua maistui maito ja runsaasti voilla sivelty hiivaleipä ja läksyjen teko sujui jopa virkein mielin. On surullista, että suomalaiset nykynuoret eivät osaa enää hiihtää murtomaalla, asia joka on käynyt ilmi armeijan alokkaiden koulutuksessa.

 

Mutta mitä tässä suremaan ja muistelemaan kaihoisasti menneitä aikoja! Eipä silloin saatu istua keskuslämmitys-huoneissa eikä nähdä erilaisista inforuuduista muun maailman asioita. Samalla tietysti kaikki kriisit ovat tulleet yhä lähemmäksi omia kotinurkkia eikä kukaan täällä pohjoisessakaan voi enää pitäytyä tiukasti omissa pikkuympyröissään omia arkihuoliaan pohtien. Toisikohan nykyinen elämä meidän ajatteluumme vähän avartumista ja uusia näköaloja?

 

Itse hämmästyin, kun nuori, tumma ulkomaalaisrouva sanoi minulle iloisesti hyvällä suomenkielellä:  "Lumi on niin kaunista." Olinhan juuri päässyt itsekseni sadattelemasta katujen liukkautta ja hiekotuksen puutetta. Ajatella, että kaunista! Voi, niinhän se tietysti onkin. Muistan, miten nuorena etelässä asuessani näin ihanan, kaipausta herättävän unen, jossa lapsuuteni kotikaupungin, Turun,  tuomiokirkon edessä satoi lunta komean joulukuusen oksille!

 

Jossain syvällä sydämessäni helähtää jouluinen tiuku, kun kuulen vanhan runon, en enää muista kenen sepittämän: 'Mökki on pieni kaukana sydänmailla, vaan Joulu on sentään, ihme ja kumma, löytänyt sieltä sen.' Missähän tuollainen salainen joulunmaa nykyisin olisi?

 

Ulkomaalainen aviomieheni mutustelee tänäkin jouluna täällä Helsingissä minulle todella outoja suklaakuorrutteisia piparkakkujaan ja vierastaa yhä edelleen  porsaankinkkua. Laatikot ja luumukiisseli kermavaahtoineen maistuvat sensijaan hänellekin.

 

Monen ulkosuomalaisen mieleen palaa tietysti muistoja synnyinmaan jouluista, tutuista ja ehkä jo käytöstä jääneistä tavoista. Mikä aarre sellainen muistelu onkaan!  Sehän kertoo meille, missä, vaikka monella jo kaukanakin, juuremme ovat. Kun asetan kirjahyllylle äitini kauan sitten hankkiman olkienkelin, näen edessäni pula-ajan  yltäkylläiseksi taiotun ruokapöydän ja tinapaperein ja oikein kynttilöin koristetun, pihkalta tuoksuvan joulupuun.

 

Enkeli on seurannut minua kaikkien muuttojen ja muutosten mukana ja jo hieman kadottanut kultapaperisen sädekehänsä kirkkautta. Pari siipisulkaakin on pudonnut matkan varrella johonkin koristeiden säilytyslaatikkoon. Tuo enkeli on kuullut lukemattomat kerrat 'Jouluyön, juhlayön' ja 'Joulupukin, vanha ukin' ensin sota-ajan lasten suista ja nyttemmin television ohjelmista ja erilaisista äänentoistolaitteista, aina yhtä iloisina, aina yhtä jouluisina.

 

Hyvää Joulua Mansikan lukijoille toivottaa taas kerran

Satu Helsingistä