Paluumatka Suomeen

 

Olin varannut paikkalipunkin yöjunasta, mutta onnistuttuani lopulta raahautumaan paikalle kuusine kasseineni, näin istuimella nukkuvan pienokaisen, enkä tietenkään hennonut herättää häntä.

 

Raahasin erään vanhemman puoleisen herrasmiehen avustamana matkatavarani kohti ensimmäisen luokan vaunuja, missä pääsin erään sveitsiläisen herran varaamaan loossiin. (Joka ei kuitenkaan ollut varsinainen yövaunu.) Avustajani jäi ulkopuolelle ihailemaan ikkunan läpi meikäläisen profiilia.  Kaipa yksin yöllä matkustava nainen on outo ilmestys, jollei suorastaan moraaliltaan arveluttava.

 

Juna jyskytti eteenpäin, ja ne viisi tuntia tuntuivat tällä kertaa vielä pidemmiltä kuin menomatkalla. Ei siinä istumapaikalla juuri nukutuksikaan saanut pieniä torkahduksia lukuun ottamatta, vaikkei kondarikaan tullut häiritsemään ennen kuin jossain kuivakinkuistaan tunnetun Parman puolessa, ja sattuikin olemaan niin mukava tyyppi, että kirjoitti lisämaksun ekan luokan paikasta vain välille Parma-Milano.

 

Jossain vaiheessa osastoon ilmestyi myös junapoliisi, jolle olin erehtynyt hymyilemään ikkunan läpi. Mies kertoi, että eräältä naiselta oli varastettu miljoona liiraa, ja että hän oli tunnistanut rosvon, joka kuitenkin oli päässyt pakenemaan.

 

Kerrottuani olevani Suomesta, kas kummaa, hänen veljelleen ilmaantui oitis suomalainen tyttöystävä.  Kaiken kukkuraksi mies ilmestyi äkkiä eteeni siviilipukuisena Milanon asemalla, kun olin tarkistamassa aikataulusta jatkojunan lähtöraidetta. Junani lähtöön oli kolme tuntia, ja mies olisi halunnut  viedä minut kotiinsa ja melkein loukkaantui, kun en noudattanut kutsua.

 

Matka Baselin lentoasemalle sujui vuoroin torkkuen, vuoroin lueskellen lehtiä. Perillä lentoasemalla törmäsin epätavallisen äänekkääseen ja huonosti käyttäytyvään suomalaiseen porukkaan. Jotkut olivat aika jurrissakin. Häpesin heidän puolestaan,  ja varoin visusti tuomasta esille suomalaisuuttani.

 

Saavuin lopulta Helsinkiin ja kotiini Kalliossa kello kolmelta yöllä.  Kuinka ollakaan vielä kotona asunut tyttäreni Milli oli sulkenut oven varmuusketjulla,  ja jouduin rämpyttämään ovikelloa vaativasti aika pitkään, ennen kuin hän tuli unenpöpperössä avaamaan.

 

Ei siinä mitään, pistimme pystyyn pikkubileet keskellä yötä. Herkuttelimme Manun mukaani laittamilla panettonella ja spumantella. Ja meillä oli tosi  hauskaa kertoessamme toisillemme kuluneiden kahden viikon tapahtumia. Eikä Milli sitten jaksanut mennä aamulla kouluun. (RVC)

 

PS. Tähän siis loppui Ensimmäinen  ikimuistoinen joulureissuni Italiassa.  Siitä onkin ehtinyt kulua jo peräti 28 vuotta.