On pitkä kuuma kesä
ja mä aion elää sen
on pitkä kuuma kesä, sen sain,
se mullisti mun maailmain...

Tämä kesä totisesti oli kuuma, siis Suomessa. Kuuma oli toki täällä Italiassakin
silloin kuin lähdimme Suomeen ja meitä kommentoitiin sanoilla: Beati voi, andate
al fresco! Tiesin kyllä, että Suomessakin oli lämmintä, mutta sellaiset
supisuomalaiset käsitteet kuin - hellerajan ylittäminen - eivät oikein tuntuneet siltä
itseltään. Totta puhuen, koko helleraja tuntuu jotenkin hellyttävältä käsitteeltä,
näin Välimeri-perspektiivistä.

Jo ensimmäinen ilmavirtaus Helsinki-Vantaalla tuntui kuitenkin samalta kuin se
kuuma ilma, joka pakkasi suoraan keuhkoihin joskus nuoruuteni etelänmatkoilla,
ja joka jotenkin kuuluu yhteen lentokoneen pauhun kanssa. Tunsin oloni turistiksi
ulkomaanlomalla! Missä oli kaipaamani vihreän viileä Suomi, joka hiipii uniini ja
lohduttaa kuin äidinkasvot?

Viileä Suomi tuntui todella kadonneen, vaikka kolmessa viikossa ehti ukkostaakin
useaan kertaan. Ilma vain ei viilentynyt, ei pysyvästi, notkahti vain ja palasi yli 30
asteeseen. Jonkinlaista ukkosenjyristystä kuului Nokialla melkein joka päivä. Mietin
olikohan se muinaissuomalaisen Ukko Ylijumalan protesti sopimattomaan
kuumuuteen. Joskus Ukko kiersi pohjoisesta, toisinaan etelästä, ja menipä
muutaman kerran suoraan  ylikin. Aiheutti pyörremyrskyjä, joilla oli vakavia
seurauksia.  Ilma vaan pysyi kuumana. Mitattiinpa kaikkien aikojen
lämpötilaennätyskin, oloissamme  hurjat  37,2°! Edellinen oli peräti vuodelta
1914, sekin kunnioitettava 35,9°.

Mutta vihreyttä ei silti vienyt kuumuuskaan. Ei onneksi, sillä Suomi on minusta
nimenomaan vihreä. Vaikka siniristilippu on minulle rakas, sieluni syvyyksissä
Suomi  on  vihreä. Se on mäntymetsän tummanvihreä ja koivun vaaleampi vihreä.
Se on  kotipuutarhani nurmikko, joka kasteisena kimaltaessaan on kuin kappale
paratiisia. Se on tumma suometsikkö ja kuiva kangas, kukin oma vihreänsä. Se on
mehukkaan vihreä sammal, jolla kukkii vanamo ja jolta loppukesällä kerään
mustikat suoraan suuhun...  Kuulun niihin ihmisiin, jotka halaavat puita ja juttelevat
kasveille.

Paitsi vihreä, Suomi on myös tuoksuva. Aivoissamme tuoksut ja muistot asuvat
yhdessä, sanovat aivotutkijat 1. Siksi kuljen Suomessa aina nenä valppaana, etsin
muistojani, jotka viipyvät tutuissa hajuissa. Sateinen asfaltti tuo mieleen lapsuuteni
Helsingissä ja äidin putiikin Viidennellä linjalla. Kun oikein haistelen asfalttia, muistan
yksityiskohtia, joita en muuten muistaisi.

Suopursu puolestaan tuo mieleeni juhannusretket ystäväperheen kanssa, ja
myöhemmin teinityttönä uintiretket metsäjärvellä. Suojärven ambranvärisen veden,
jossa kimalteli kultahippuja. Lista on loputon ja samalla niin henkilökohtainen, ettei
sillä ole merkitystä oikeastaan kenellekään paitsi minulle. Muistini kertoo, kuinka
minusta on tullut se minä, joka olen tänään.

Ulkosuomalaiselle, tai kenelle hyvänsä alkuperäiskulttuuristaan lähteneelle, tällä
muistityöllä on paljon merkitystä. Se antaa henkiset juuret niiden materiaalisten
juurten sijaan, jotka maastamuuttaja on joutunut enemmän tai vähemmän
katkaisemaan, toisinaan lopullisesti. Ajattelen usein, että me ulkosuomalaiset
olemme kuin maljakkoruohoja, joiden kukoistus kestää vain hetken, ellemme
onnistu sopeutumaan ja ottamaan vastaan tarvitsemaamme ravintoa. Vahva
minuus on kukka, joka kasvaa hyvin ravituista juurista. Kun tiedän kuka olen, voin
ottaa vastaan sen mitä muulla ympäristöllä on tarjolla. Minun ei tarvitse rakentaa
Italiaan Pikku Suomea, voin olla elävä ja siis muuttuva osa sitä lähiympäristöä,
jossa nyt elän.

Olen italiansuomalainen, kappas vain! Mutta on sitä kummallisempiakin olentoja,
eikö totta?

KIRSI RÄTY

 http://www.tiede.fi/artikkeli/1252/bongaa_tuoksut

 PS.  Kirsille kiitokset mukavasta kirjoituksesta