-Come ti trovi in Italia? Kuinka viihdyt Italiassa?
Minulta kysytään lähes aina hymy huulilla kun tapaan uuden ihmisen.

-Mi trovo benissimo, grazie. Insomma, mi adatto molto bene alle nuove situazioni. Oikein hyvin, kiitos. Sopeutuminen uusiin tilanteisiin on luonteelleni aika helppoa. Vastaan lähes yhtä usein tähän tavaksi tulleeseen kysymykseen. Hymyillen.

Mutta nyt, lähes muutaman viikon välein Suomeen lentäessäni, tuijottaessani pienestä pyöreästä lentokoneen ikkunasta punaisena leiskuvaa horisonttia ja koneen alapuolella parveilevia pumpulipalloja, tuo samainen kysymys tulvahtaa mieleeni tauotta. Hymy on hyytynyt. Ilme vakavoituu ja paneudun tuohon toisen kotimaani kuumimpaan keskikesän kysymykseen. Ma alla fine, come mi trovo in Italia? Kuinka oikeastaan lopulta viihdynkään? Mietin ja mietin.

Suomessa ovat kaikki ystävät, perhejuhlat, joulut, juhannukset, lasten syntymät ja ne pienet hetket, joista usein jää vain auttamatta pois. Sillä lopulta kyse on valinnoista, niin surullista kuin se onkin. Asia, joka painaa sydämessä säännöllisin väliajoin. Perheen voimatta kokoontua yhdessä pyöreän pöydän ääreen jokaisella juhlalla, jaamme pöydän juhlittain ja perheittäin. Jouluna siellä, kesällä täällä. Sillä välillä puolestaan aina jossakin, missä tarvitaan ja missä voidaan. Yritämme olla jokaisen luona aina joskus. Aina jollakin on ikävä jonnekin.

Suomessa kulkee posti. Ihan joka arkipäivä. Lehti tulee uskollisesti joka aamuyö, eivätkä laskut ilmesty sattumalta luukkuun rypistyneinä tai sateen kastelemina kuukausien viiveellä. Jotta pankkiakin ehtisi informoida asiasta.
Pankissa asiat puolestaan hoituvat kätevästi silmänräpäyksessä. Mieluummin netissä.
Eikä maistraattikaan jaksa viihdyttää kovin kauan iltapäivän kiireessä. Sukulaisten kaimojen kuulumisia vaihdetaan facebookissa, eikä kaupan tiskillä.

Toisin kuin Italiassa. Pienen kyläkaupan tiski on edelleen kuulumisten vaihdon kokokohta ja melkein yhtä usein myös suuremmassa supermarketissa jono saattaa pysähtyä rupatteluhetken koittaessa. Tunnustan. Jono hidastuu olennaisesti myös meidän perheemme osuessa sopivasti juttelevalle kassalle, vaikkakin milanolaisittain vain viideksi minuutiksi. Mutta kuka voisi vaihtaa kyläkaupan idyllisyyden hektiseen ostoshetkeen tuli ostoskärryjen pyörien alla? Kuinka siitä nostalgisesta tunteesta jossa aika pysähtyy lihatiskille, voisi luopua? Itse en ehkä sittenkään pystyisi. Enkä haluaisikaan. Salakuuntelen mieluummin vieressä, tai mikä parasta, osallistun keskusteluun. Sillä Italiassa aina joku kääntyy katsomaan kesken rupattelun kuin odottaakseen hyväksyvää nyökkäystä tai muuten aiheeseen mukautuvaa kommenttia. Annan mielelläni panokseni hyvään asiaan.

Suomessa taas en todista kovin usein autoilijoiden temperamenttista sananvaihtoa käsimerkit kohti pilviä. Enkä havaitse mainittavan usein Ferrari-syndroomaa. Ferrari-syndrooma on italialaisille diagnosoimani oireyhtymä, jota esiintyy aina tienpäällä; kuka ehtii ensin- periaatteella. Vakava syndrooma, jossa taudin oireiden ollessa pahimmillaan joskus hitaampi Lancia on jäädä alle. Tai ainakin minä. Syndrooman sivuoireena asfaltilla liitää usein myös uhkarohkeus. Jota puolestaan suomalaisena keskellä Italian hektisintä liikennettä minulta ei löydy. Ei vaikka takana tööttäisi kokonainen kuoro Fiat:ja. Mutta toisaalta jostakin Ferrarit ja Alfat ovat syntyneet. Ehkä nopeus on italialaisilla vain geeneissä. Kärryilläkin oppii lopulta heilumaan, kun vain opettelee hyvin jarrun, kytkimen ja kaasun paikat. Ja liikenneympyrät.  Keskellä kapeinta katua rivissä polkevat kilpapyöräilijät ovat taas aivan oma lukunsa.  

Insomma. Come mi trovo in Italia? Kuinka siis lopulta viihdynkään Italiassa? Hyvä kysymys.
Mi adatto molto bene alle nuove situazioni.

Sopeudun hyvin uusiin tilanteisiin. Mukaudun ja muokkaudun.
Näin se on.
Näin minä viihdyn.

-Karkki