1366565.jpg

             .... ei se aina niin helppoa ole              

Unionin kansalaisilla on oikeus työskennellä toisessa EU-maassa ja nauttia samoista etuuksista kuin kotimaiset työntekijät. Periaatteellinen oikeus työskennellä missä EU-maassa hyvänsä ei kuitenkaan aina käytännössä toteudu. Ensinnäkin on tietysti edellytyksenä se, että viranomaiset tietävät Suomen kuuluvan Euroopan Unioniin.  Italiassa nimittäin törmää välistä vieläkin viranomaisiin, jotka eivät sitä tiedä, ja niille pitää tosiasia ihan rautalangasta vääntämällä vääntää.

Eräässä Europa-lehden vanhassa numerossa kerrottiin esimerkkejä Brysselistä, Berliinistä ja Lontoosta. Brysselissä asukkaaksi kirjautuminen oli vielä vuonna 2005 tuottanut  paljon töitä, ja neljässä eri paikassa jonottaminen vienyt monta tuntia kallista työaikaa. Kuitenkaan sen paremmin ensimmäistä puoli vuotta voimassa olevaa korttia, kuin sen jälkeen haettua pysyvää korttiakaan, ei kukaan ollut koskaan kysynyt Ulla Sirkeiselta, joka toimii Elinkeinoelämän keskusliiton Brysselin toimiston johtajana.

Europa-lehden mukaan Belgiassa kunnan asukkaaksi kirjautuva saa varautua myös poliisin yllätysvierailuun.  Poliisi haluaa nimittäin tarkistaa, asuuko ilmoitetussa asunnossa joku muukin kuin asumisilmoituksen tehnyt.

Berliinissä eivät viranomaisille kelvanneet Ahtiaisen perheen palkkatiedot englanninkielisinä, ja heille lätkäistiinkin maksimimaksu perheen viisivuotiaan lapsen hoidosta. Toimitettuaan viranomaisille saksankieliset tiedot he saivat saksankielisen kapulakieltä sisältävän kirjeen, jota he eivät pystyneet ymmärtämään, ja maksupäätöksen oikaisu oli ollut lehden ilmestyessä vireillä jo lähes vuoden. Lisäksi ainoa asiaa hoitava viranomainen oli ollut vaikeasti tavoitettavissa.

Lontoossa työvoimatoimisto kyseli sinkkunaiselta aikaisempien partnereiden lukumäärää ja pankkitilin saldoa. Samaa ei kuulemma tehdä parisuhteessa eläville. Pankkitiliä hän ei voinut avata, kun ei ollut työpaikkaa. Ja suomalaiselle tilille työttömyyskorvausta ei suostuttu lähettämään.

Suomeen paluukaan ei välttämättä ole helppoa. Jollain pikkupaikkakunnalla ei välttämättä ole kokemusta EU:ssa liikkuvien asioiden hoidosta Suomessakaan ja erehdyksiä sattuu.

EU:han ei tunnetusti ole mikään yhtenäinen valtioiden liitto, vaan siihen kuuluu monenlaisia kulttuureja edustavia maita, ja viranomaisten ja kansalaisten suhde mielletään eri maissa kovin eri tavoin. Ja joissakin maissa kansalainen on vielä tänäkin päivänä käytännössä alamainen viranomaisten silmissä. Kun taas toisissa maissa kansalaisella on oikeus odottaa viranomaiselta palvelua. Kuten artikkelissa todetaan yhteiskunnat eivät muutu samassa tahdissa EU:n uudistusten kanssa. Ja jos esimerkiksi Suomessa noudatetaan uusia määräyksiä säntillisesti pilkkua myöten, ei samaa yritetäkään välttämättä muissa EU-maissa.

Ulkomaalaiselle voidaan antaa jokin kielteinen päätös varmuuden vuoksikin, kun ei olla asiasta varmoja. Ilman asuinmaan kansalaisuutta me EU:ssa asuvat suomalaiset olemme edelleen käytännössä ulkomaalaisia. Kuten jo tuli todetuksi, eivät kaikki italialaiset suinkaan vieläkään tiedä, että Suomi kuuluu Euroopan Unioniin. 

Huippuhölmönä voi pitää sitä tapausta, joka sattui eräälle Etelä-Italiassa asuvalle suomalaiselle. Hänen suomalaista sinistä passiaan pidettiin albanialaisena ja häntä itseään laittomasti maahan tulleena. Eivätkä olleet millään uskoa sitä, että passinhaltija oli suomalainen ja täysin laillisesti Italiassa. Ja että Suomi kuuluu EU:hun.

Jotkut sentään tietävät Suomen kuuluvan EU:hun. Nimittäin tilastojen laatijat. Jos oli ennenkin vaikeaa saada tilastotietoja Italiassa asuvista suomalaisista, on se nykyään entistä vaikeampaa. Ainakin jos yrittää löytää niitä Istat´in sivuilta. Myöskään monikulttuurisista avioliitoista puhuttaessa meitä muista EU-maista tulleita ei mitenkään noteerata.

Pari vuotta sitten La Repubblica-lehti kertoi monikulttuuristen avioliittojen huimasta kasvusta Italiassa tilastotietojen kera. Jutuissa käsiteltiin pelkästään pariskuntia, joiden toinen osapuoli oli tullut Euroopan ulkopuolelta (ns. extracomunitari). Otin yhteyttä artikkelin laatineeseen toimittajaan ja tämä vahvistikin olettamukseni: Luvuissa eivät olleet mukana italialaisten EU-kansalaisten kanssa solmimat avioliitot.

Me emme siis ole enää millään lailla kiinnostavia tilastojen valossa, eivätkä liioin EU:n sisäiset monikulttuuriset avioliitot ja parisuhteet. Päin vastoin kuin Euroopan ulkopuolelta tulevissa, meistä puuttuu tietty värikkyys ja ilmeisesti myös uutuuden viehätys. Euroopan ulkopuolelta tulevat eroavat huomattavasti enemmän italialaisista. Erilainen kulttuuri ja ulkonäkökin kiinnostaa, mutta toisaalta kaiken uuden ja oudon suhteen ollaan myös huomattavasti varuillaan. Ja ehkä hieman peloissaankin. (RVC)

 PS. Jos tiedät vastaavia tapauksia, lähetä meili osoitteeseen  mansikka@libero.it  tai kirjoita kommentteihin.