Uskokaa tai älkää, mutta totta se on

 KUN HAARUKKA OLI KIRKON KIROUKSESSA 

Haarukan toi Eurooppaan tiettävästi 1000-luvun alkupuolella kaunis bysanttilaisprinsessa, jonka oli nainut Venetsiaa silloin hallinnut doge Orseolo II. Morsian oli elänyt itämaisten hovien loistossa, eikä nähnyt mitään syytä luopua hienoista tavoista ja mukavuuksista, joihin oli tottunut, naituaan karkean ja hieman tekopyhän merenkulkijakansan päämiehen.


Bysantista saapuikin loputon määrä matka-arkkuja täynnä hienoja pöytäastioita, koruja ja kankaita ja, mitä ikinä rikkaat Itämaat siihen aikaan pystyivät tarjoamaan. Mukana oli myös pieni kaksipiikkinen haarukka, jonka avulla herttuatar vei tyylikkään luontevasti ruokaa suuhunsa. Haarukan käyttö aiheutti venetsialaisten keskuudessa heti skandaalin.

Eivätkä ulkomaalaisen prinsessan omituisuudet siihen loppuneet. Huhuttiin näet, ettei tämä pessyt käsiäänkään yhteisessä vedessä vaan kastevedessä, jonka hänen palvelijansa joutuivat häntä varten keräämään. Haarukan käyttö oli viimeinen pisara maljassa.

 Kirkolle haarukka oli paholaisen väline

Kirkko aloitti heti haarukan vastaisen kampanjansa, ja papit saarnasivat tuon paholaisen välineen käyttöä vastaan. Luultavasti sen piikit toivat mieleen paholaisen sarvet, ja niin haarukan käyttö julistettiin synniksi. Kun herttuatarparka sitten sairastui, oli kaikille selvää, etteivät tuon oudon välineen käytön vaarat olleet mielikuvituksen tuotetta eivätkä ainoastaan hengellistä laatua.

Haarukan käyttö tukahtuikin heti alkuunsa, joskin joku jumalankieltäjä antoikin, kirkon kielloista välittämättä,  valmistaa sitä muutaman kappaleen kaikessa hiljaisuudessa. Tuhansia vuosia ihmiset olivat syöneet sormin, myös antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset. Milloin ei mitenkään pärjätty muuten turvauduttiin veitseen ja lusikkaan, joskaan nekään eivät vielä olleet kovin laajalle levinneet.

Lusikkaa käytettiin ennen kaikkea syötäessä ostereita ja etanoita, joita ei kovinkaan usein ollut tarjolla latinalaisellakaan aterialla. Keittoa nautittaessa lusikkaa ei tarvittu, sillä se hörpättiin suoraan terracottasta tai metallista valmistetusta kupista. Oli kyllä olemassa suuria, kaksipiikkisiä haarukoita, mutta niitä käyttivät yksinomaan keittiössä työskentelevät henkilöt lihaa lävistäessään tai annospaloiksi leikatessaan.

Ruokailuvälineiden puutteen korvasi hyvien ruokailutapojen säännöstö, jonka noudattaminen erotti vääjäämättömästi sivistyneen ruokailijan moukasta. Käsiä pestiin lukemattomia kertoja ennen ruokailua, sen aikana ja sen jälkeen. Ruokasaleissa oli suuret, kauniit pesuvadit, joiden ympärillä oli jatkuva hyörinä ruokailijoiden pestessä käsiään eri ruokalajien välillä.

Lautasliinojen puutteessa käytettiin hätätilassa leivän sisusta tai erityistä puhdistusjauhoa. Oli keksitty myös erityisiä pöytäsormustimia, joiden avulla oli mahdollista viedä ruoka suuhun, kun se oli vielä kuumaa. Ne olivat kuitenkin vain harvojen rikkaiden mässäilijöitten käyttöesineitä.

Rooman valtakunnan myöhäisemmällä kaudella tuli käyttöön myös pieni, kaksihaarainen haarukan tapainen, jolla lävistettiin ja vietiin suuhun pieniä herkkupaloja, kuten taateleita, sukaatteja ja hunajamakeisia. Välineen käyttö oli hyvin rajattua, mutta haarukan muoto oli siinä jo alullaan ja vieläkin alkeellisempana terävässä lusikassa, josta käytettiin nimeä : ligula tai lingula. Se oli eräänlainen haarukan ja lusikan välimuoto.

Keskiajalla Roomassakin syötiin edelleen sormin

Molemmat varsinaisen haarukan edeltäjät hävisivät Rooman valtakunnan tuhon jälkeen Italiasta. Itämaissa ligula oli kuitenkin edelleen yleinen. Eikä olekaan mikään sattuma, että ensimmäinen varsinainen haarukka Italian maaperällä oli nimenomaan itämaista alkuperää.

Vielä keskiajan ihmiset, sekä alhaiset että ylhäiset rouvat ja herrasmiehet, jatkoivat sumeilematta sormin syömistä. Eikä hyvää tarkoittavista neuvoista ollut puutetta kuten, että naisseurassa aterioidessaan herrasmiehen tuli välttää hämmennyksen aiheuttamista tuijottamalla naista suoraan kasvoihin tai vielä pahempi – hänen käsiään.

 Renesanssi toi lopulta veitsen ja lusikan rinnalle haarukan

Renessanssin mukana uudistuivat kaikki taiteet, niin myös pöytäseurustelun taide. Lopultakin veitsen ja lusikan rinnalle ilmestyi myös haarukka aikakaudesta kertovassa kirjallisuudessa. Ei voi kuitenkaan sanoa, että sen käyttö olisi vielä yleistynyt. Se oli uutuus, jonka kanssa erityisesti naiset halusivat keimailla. Italiassa haarukan käyttö oli väistämättä lisääntymässä, mutta sen ulkopuolella syötiin vielä vanhalla tavalla.

Englannissa haarukka oli vielä koko 1600-luvunkin ajan täysin tuntematon kapistus. Eikä se Ranskassakaan kovin pian yleistynyt. Ranskassa ensimmäinen haarukkaa käyttänyt kuningas oli Henrik III, jonka äiti, italialainen Katarina de´Medici oli tuonut Firenzestä muutamia tyylikkäitä haarukoita. Ei niiden käyttö kuitenkaan vielä pitkään aikaan yleistynyt Ranskassakaan. Itse Aurinkokuningas Ludwig XIV luopui sormin syömisestä vasta siirtyessään Versaillesin hoviin vuonna 1684. Yksityisoloissa hän vielä sen jälkeenkin käytti luontoäidin hänelle lahjoittamia välineitä.

Kuninkaasta on olemassa maalaus, jossa hän aterioi kuuluisan näytelmäkirjailijan Molièren seurassa. Kumpikaan heistä ei käytä siinä haarukkaa. Eräs italialainen kronikoitsija kirjoittikin vuonna 1674 voivansa päätellä talon isännän poliittisen kannan tavasta, jolla ruokailuvälineet oli katettu pöytään. Paavin kannattajien (guelfi) talossa haarukat, lusikat ja veitset asetettiin lautasen oikealle puolelle. Keisarin kannattajat (ghibellini) sen sijaan asettivat ne lautasen yläpuolelle.

Vasta 1700-luvun lopulla haarukka löysi tiensä kaikkiin koteihin Euroopassa: niin aateliston, kuin porvarin ja rahvaankin ruokapöytiin. Viimeiseksi haarukan käyttöä vieroksuttiin kuitenkin vielä luostareissa ja kirkon piirissä muutenkin. Eikä se vapautunut kirkon kirouksesta kuin vasta 1800-luvulla.

© RITVA VIERTOLA-CAVALLARI