Ensi viikonloppuna järjestetään Firenzessä Italian suomalaisten vuosikokous.  Sen kunniaksi Mansikka julkaisee Firenzen Suomi-Seuran vuonna 1991 Senigalliassa järjestettyyn  Italian suomalaisten kulttuurisokkia käsitelleeseen tapaamiseen laatiman artikkelin, joka julkaistiin Mansikka-lehden numerossa 2/1991.

Julkaisemme artikkelin siitäkin huolimatta, että suurin osa siinä kerrotuista asioista on peräti tuttua niillekin  suomalaisille, jotka ovat asuneet jo pitkään muuallakin Italiassa kuin Firenzessä tai Toscanassa.  Voi olla huvittavaa ja hyödyllistäkin muistella aikoja, jolloin kaikki oli vielä niin outoa ja ihmeellistä.  (Toimitus)



Sokki arkipäivän asioista


E

i ole helppoa puhua yleisluonteisin termein käsitteestä, joka liittyy mitä suurimmassa määrin henkilöstä toiseen vaihteleviin yksilöllisiin kokemuksiin ja tunteisiin. Sitä paitsi sokki-käsite on siinä määrin kielteisesti värittynyt, että se jollakin tavoin rajoittaa aiheen käsittelyn epämiellyttävien aspektien  tutkimiseen, jättäen näin ottamatta huomioon ne moninaiset syyt, jotka ovat saaneet meidät jäämään tähän maahan ja tähän kaupunkiin.



Kun matkailija – meidän tapauksessamme suomalainen – tulee ensimmäisen kerran Firenzeen, ja hänellä on ehkäpä hyvinkin perinteinen, folkloristinen mielikuva italialaisesta kaupunkielämästä: kadut ja torit vilisevät iloisia, elehtiviä ihmisiä, ja siellä on myös joukoittain kauniita ja eloisia lapsia – hän varmasti yllättyy kävellessään keskustan kaduilla.

On vaikea erottaa paikallisia asukkaita turistimassasta ja kielten sekamelskasta. Lapsetkin puuttuvat lähes täysin katukuvasta. (Heitä on vähän ja heitä vahditaan mustasukkaisesti.) Taideteoksia ja nähtävyyksiä fastfood-kuppiloiden ja parkkipaikkojen välissä. Sellaiselta Firenze voi näyttää ensi kerran lähestyttäessä. Mutta eivät edes nykyaikaisen elämän haitat onnistu sumentamaan tämän paikan lumoa. Sellainen määrä taiteellista ja maisemallista kauneutta siihen on keskittynyt.

Olettakaamme siis, että matkailijamme päättää asettua Toscanaan. Luultavasti hänellä ei ole paljonkaan vaikeuksia sopeutua erilaiseen elämän rytmiin, mutta hän kärsii varmasti jonkinlaisen sokin kohdatessaan jokapäiväisiä käytännön asioita. Onhan opittava jonottamaan koko aamupäivä postissa ja julkisissa virastoissa; on myös opittava toimimaan määrätietoisesti monissa tilanteissa, sillä ujoudella ja liiallisella ystävällisyydellä ei useinkaan saa osakseen vastavuoroista ystävällisyyttä, paremminkin päinvastoin.

Mutta asia, joka eniten suututtaa ulkomaalaisia, on italialaisten aikataulujen omituisuus. Lounasajan kyllä oppii pian, mutta vielä kymmenen vuoden oleskelun jälkeen vois olla vaikea muistaa, että leipä on keskiviikkoisin ostettava aamupäivällä. (Meillä täällä Monte San Vitossa sen sijaan ruokakaupat ovat kiinni torstaina iltapäivisin. /Toim. huom.) Sekin tuppaa unohtumaan, että kuukauden viimeisenä päivänä posti – palvellakseen paremmin (?!) – sulkee ovensa yhdeltätoista.

Sitten matkailijamme ystävystyy italialaisten kanssa ja alkaa arvostaa heidän sympaattisuuttaan ja samalla myös pöydän antimia. Pyöriihän sosiaalinen elämä täällä syömisen ympärillä. (Päinvastoin kuin Suomessa, jossa kaikki pyörii kahvin ja pullan ympärillä.)  Syöminen on italialaisten eniten rakastama puheenaihe, ja se toimiikin kiistattomasti joka kerta, kun halutaan muuttaa hämmentävä hiljaisuus hilpeäksi ja henkeväksi keskusteluksi. Se on myös hyvä tapa välttää puhumasta politiikasta, joka on toiseksi suosituin puheenaihe, mutta loputtomiin jatkuva ja monesti turhan paljon kiihkoilua herättävä.

Muita ulkomaalaisia tyrmääviä piirteitä ovat voimakkaat perhesiteet ja äitikultti, jotka ovat kaikkea muuta kuin kielteisiä piirteitä, mutta naurattavat jo vähän siinä vaiheessa, kun äidin kullat alkavat olla yli kolmekymppisiä eikä heillä ole aikomustakaan muuttaa muualle äidin pastakattiloiden ääreltä.
       V
aikeasti sulatettava piirre italialaisessa mentaliteetissa on se liioiteltu merkitys, joka täällä annetaan kauneudelle ja ulkonäölle yleensäkin. Jopa lasten on huolehdittava ulkonäöstään, ja usein näkeekin, miten tyylikäs vaatetus, jota ei missään tapauksessa saa liata, orjuuttaa heitä. Puhumattakaan sitten naisista, jotka saavat huomata tulevansa arvostelluiksi pelkästään kauneuskriteerein.

Ulkomaalaisen silmissä on merkillistä myös italialaisen kiintynyt omaan kaupunkiinsa, Merkillistä se on sen vuoksi, että maakunnallisuus ja nurkkapatrioottisuus ylittää monin verroin isänmaallisuuden, jota ilmenee ainoastaan jalkapallon mm-kisojen aikana. Eikä ole kysymys edes pohjoisen tai etelän välisestä ristiriidasta. Ainakin Toscanassa myös kymmenellä kilometrillä on merkitystä.
        -"Pisalaiset tulloo", sanovat firenzeläiset, kun lapset alkavat torkahdella. Tyrmistyneelle ulkomaalaiselle selitetään, että "pisalaiset ovat luonnostaan uneliaita".  Kukapa tietää, mitä Pisassa puolestaan sanotaan firenzeläisistä...□ 

PS.  Kiitokset Firenzen Suomi-Seuralle hienosta artikkelista. Toimitus.