Ja vähän muidenkin

Törmäsin Facebookissa ruotsinsuomalaisen, 90-vuotiaan Veikko Virtasen tarinaan, joka on todella järkyttävä. Niinpä hänen hyväkseen perustettuun Facebook-ryhmään liittyi lyhyessä ajassa yli 600 jäsentä.

Sokea, lähes 90-vuotias Veikko Virtanen asuu ruotsinkielisessä hoitokodissa Ruotsin Vaxholmissa, eikä osaa ruotsia. Hänen toivomuksensa on päästä suomenkieliseen hoitokotiin (Suomikotiin), mutta kunta on kieltäytynyt siirtämästä häntä sinne. Ilmeisesti taloudellisista syistä. Veikko Virtasen poika, Pentti Virtanen on valittanut asiasta Ruotsin hallinto-oikeuteen. Myös lukuisat muut ruotsinsuomalaiset ovat liittyneet tukemaan Veikko Virtasen tukiryhmää.

Vaxholmin kunnan sosiaalilautakunta kokoontuu seuraavan kerran 25. toukokuuta eli viikon kuluttua ja tukiryhmän pyrkimyksenä on, että Veikon asiaa käsiteltäisiin kokouksessa.

On huomattava, että Veikko Virtasen tapaus ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Kuka tahansa voi ikääntyessään unohtaa muut kielet ja sen seurauksena puhua ja ymmärtää vain äidinkieltään. Sellaista on tapahtunut Suomessakin. Riitta-niminen henkilö kertoo netissä vastaavanlaisesta tapauksesta.

Hänen ystävättärensä oli tavannut koulutoverinsa Helsingissä. Tämän suomenruotsalainen, yli 90-vuotias äiti oli unohtanut tyystin suomenkielen ja puhui enää vain suomenruotsia, vaikka hän oli ollut naimisissa suomenkielisen miehen kanssa ja heidän kotikielenään oli ollut suomi. Seurauksena oli ollut, etteivät hänen lapsensa enää voineet kommunikoida äitinsä kanssa. He menivät yhdessä tapaamaan vanhusta, joka oli ollut ystävättären ruotsinkielen opettajana 45 vuotta aikaisemmin. Vihdoinkin tytär ja äiti saattoivat keskustella keskenään, kun ystävätär toimi heidän tulkkinaan.

Samanlaisia surullisia tarinoita on taatusti paljon muitakin, mutta riittäköön tämä nyt tällä kertaa. Oleellisinta tässä on se, että näin voi käydä kenelle tahansa, kun elää riittävän vanhaksi. Nämä kaksi olivat yli 90-vuotiaita, mutta voi sellaista tapahtua nuoremmillekin. Olen monta kertaa kauhulla ajatellut sitä, että itsekin saattaisin unohtaa italiankielen, ja mitä sitten tapahtuisi. Tiettävästi kukaan ei ole vielä keksinyt siihen mitään parannuskeinoa. Ei auta kuin elää toivossa, ettei sellaista tapahtuisi. En todellakaan haluaisi olla painolastina kenellekään. (RVC)