Monikulttuurinen perhe-kirjaan

Miten mennään naimisiin ulkomaalaisen kanssa?   Parasta toivoen ja pahimpaan valmistautuen, opastaa yhdessä otsikossaan melkein irvaillen Päivi Oksi-Walterin, Jonna Roosin ja Ritva Viertola-Cavallarin teos Monikulttuurinen perhe.  Ja kirjan samassa osassa kehotetaan hankkiutumaan pikaisesti appivanhempien ja etenkin anopin suosioon.

Kolme kirjoittajaa on koonnut kirjan, johon aluksi tarttuu epäröiden.   Mieleen tulee kysymys, että onko nyt taas tehty itsestään selvyyksiä jankuttava opas.   Emmekö ole tätä kaikkea jo kuulleet?  Varmasti olemmekin, ainakin melko ison osan, mutta aina voi oppia lisää ja kuunnella muiden kokemuksia.

Kirjan paras anti on siinä, että tekijät tietävät konkreettisesti, mistä on kyse, missä mennään.  Kaikilla on omaa rehevää kokemusta eri kulttuurien välisestä kohtaamisesta, joka parhaimmillaan  on hauskaa tilannekomiikkaa aidoimmillaan mutta josta voi helposti tulla yhtä elämänhelvettiä.

Oksi-Walter toteaa sattuvasti, että jokainen kasaa lapsuudessaan elämänsä rakennusaineet.   Niinhän se on.   Ja jos elämä on hyvin rakennettu alusta saakka, siitä tulee vankka kuin maanjäristyksetkin kestävä talo.

Esteitä tiellä ikuiseen onneen on kuitenkin viljalti.   Kyselin kirjaa lukiessani itseltäni, että onko monikulttuurinen liitto tai perhe todella jotenkin ihmeellinen vai tekevätkö kaikki muut ihmiset siitä erilaisen.   Mielestäni siinä ei ole ollut mitään erityisen poikkeavaa, mutta nyt minulla on vähän eri mielipide.  

En vain ollut nähnyt monia teoksen esittelemiä karikkoja, joita voi eteen tulla.   Eniten minuun vaikutti Viertola-Cavallarin viittaukset selvityksiin invidualistisista ja kollektiivisista yhteiskunnista ja se, miten ihminen  varttuu tällaisissa yhteisöissä, miten yhteisön uskonto saattaa painostaa.  Tai Oksi-Walterin ajatus kielellisestä yksinäisyydestä. Tai Roosin pohdinta siitä, miten lapsen identiteetti kehittyy kaksi-kulttuurisessa liitossa.

Kenellä sitten on oikeus lapsen identiteettiin.  Kenellä on oikeus odottaa lapsen kasvavan ja tuntevan juuri tietynlaisella tavalla.    

Ja mitä on ikävä.   Jo  kirjan mukaan lähteminen on aina helppoa, mutta paluu sitäkin vaikeampaa.  Eräs ystäväni kertoi kerran, kuinka useasti on tunne, että vain matkalla - vaikkapa lentokoneessa – on hyvä olla.   Kun ei ole oikein missään.  Määränpäätä odottaa innokkaasti, mutta melkein aina mieleen jää vain haikeus.    

Teoksen vahvuus on mielestäni nimenomaan henkilökohtaisissa kokemuksissa, ja niiden suhteuttamisessa eri käsityksiin. Kirjoittajat ovat   en tahollaan – Euroopassa, Etelä-Amerikassa, Afrikassa - eläneet  omat kulttuuritörmäyksensä, sen hyvät ja huonotkin puolet, mutta kukaan ei tyrkytä omaa reseptiään monikulttuuriperheiden ongelmien -  jos niitä sitten on - lääkkeeksi, vaan omaa kokemusta arvioidaan alati maltillisesti nykyteorioihin sovitellen ja verraten.

Siinä se onkin: kirja ei jää teoreettiseksi kaikkitietoiseksi höpötykseksi vaan teoriaa sovitetaan elettyyn elämään, eikä teoriaa yritetä tyrkyttää lääkkeeksi.  Monet  kirjan ajatukset sopivat kyllä monokulttuuriliittoihinkin, koska melkein palataan yhteen ja samaan: kommunikoinnin vaikeuteen.  

Tekijät ovat kaikki naisia.   Onko miehinen näkökulma unohdettu?  Mielestäni ei  Tekijät pistävät peliin omat kokemuksensa naisina, ja he ovat kaikki olleet käsittääkseni osallisina sellaisessa siirtolaisuudessa, joka ei juuri koskettanut miehiä.

Ja teksti on usein hauskaa: kirjan saatesanoissa Anja Nwose kertoo äitinsä ja miehensä ensitapaamisesta.  Anjan äiti otti hieman nokkiinsa, kun kongolainen vävypoika ei tervehtiessään katsonutkaan suoraan silmiin.  Mistäpä äiti olisi tiennyt, että se oli vain pieni kunnioituksen osoitus vanhempaa ihmistä kohtaan.

Itsellenikin on  käynyt monta kertaa samoin.  Kun menin menin ensimmäistä kertaa silloisen tulevan  vaimoni  Antonellan kotiin Napoliin, otin jo ovella kengät pois jalasta.  Soitin kelloa.  Ovi avattiin, ja tuleva appiukkoni katsoi minua kuin olisin ollut jokin kylähullu kun seisoin ovella kengät kainalossa.

Kirja Monikulttuurinen perhe sopii luettavaksi oikeastaan vaikka missä. Se on mukavaa luettavaa rannallakin nimenomaan lukuisten hauskuuksiensa ansiosta, mutta kirjoittajat ovat tehneet lujasti vakavaa tutkimustyötä.  Teoksen kirjallisuusluettelo tarjoaa paljon lisäteitä asiasta lisätietoa haluaville.

 Pertti Lepistö       

oooooooooooo

PS 1.  Eräässä netistä löytämässäni Monikulttuurinen perhe-kirjan arvostelussa kaivattiin aiheeseen miesnäkökulmaa.  No, eihän sitä voinut ollakaan, kun kirjan kaikki kirjoittajat ovat naisia. Pyysin Perttiä kirjoittamaan arvion kirjasta omasta miesnäkökulmastaan Mansikkaan. Ja siinä se nyt on.

Tosin oli omassakin artikkelissani sen verran esillä miesnäkökulmaa, koska siinä siteerasin erästä Suomessa asuvaa, suomalaisen kanssa avioitunutta maahanmuuttajamiestä, joka tulkitsi monen Suomeen muuttaneen miehen tuntoja. (RVC)  

PS. 2.    Ketä sattuisi kiinnostamaan. Blogissani Ummet ja lammet  (ritviecav.wordpress.com) olen julkaissut kaksi netistä löytynyttä Monikulttuurisen perhekirjan arvostelua.  (RVC)