Me kaikki olemme lapsena pelänneet Mörköjä. Vanhempamme lohduttivat meitä kertomalla, että Mörköjä ei ollut olemassakaan. Uskoimme sen sillä kertaa ja rauhoituimme, kunnes Mörkö ilmoitti olemassa olostaan uudemman kerran.

Tämä on toistunut elämässäni niin monta kertaa, että olen tullut päinvastaiseen lopputulokseen. Mörkö on olemassa. Sillä ei aina ole näkyvää olomuotoa, toisinaan taas niitä on montakin. Mutta se on olemassa, se on erittäin voimakas ja sillä on valtava markkina-arvo. Sanoisinpa, että Mörkö suorastaan vallitsee maailmaa.

Voisin kertoa Möröstä enemmänkin ja yleisemmällä tasolla. Filosofoida ummet ja lammet peloista ja niiden syistä ja seuraamuksista. Mutta säästän teidät siltä ja kerron nyt tästä yhdestä tietystä Möröstä.

Tämänkertainen Mörkö, joka minua ja miestäni keskiviikkoiltana siis pelästytti, oli jokseenkin tavallinen Mörkö, vaikkakaan en ollut sellaiseen aikaisemmin törmännyt 22 Italian vuoteni aikana. Enkä varsinaisesti törmännyt nytkään.

Se meni näin. Keskiviikkoiltana mieheni huudahti: - Kirsi, mikä tämä on? Skorpioni? Tule katsomaan!

 - Enkä tule, vastasin minä kauhuissani. - Tapa se! - Kuului aamutossun pläjäys kun mieheni urhoollisesti listi Mörön ja toimitti sen talouspaperissa miehekkäästi roskiin. Vetäydyin saattokulkueesta mahdollisimman kauas.

Seurasi pitkä keskustelu aiheesta. Mistä se on tullut? Onko niitä lisää? Onko ne myrkyllisiä? Tappavan myrkyllisiä? Mitä ne syö? Mistä se on tullut? En uskaltanut edes katsoa netistä, koska pelkäsin kuvatuloksien kummittelevan unissani, faktojen kaikuvan korvissani. Kauhistelu jatkui koko illan, hikoilin ja tunsin syyllisyyttä. Olin varmaan itse huolimattomasti päästänyt Mörön sisään ei-kovin-siistille-ullakolle, jossa se nyt nautti elostaan. Ja vaani minua ja lastani! Ja sitä rataa.

Lopulta pyysin armoa. Pelkään hämähäkkieläimiä niin paljon, etten edes uskalla kirjoittaa koko sanaa. Paitsi nyt, huh! Ette usko kuinka vaikeaa sen kirjoittaminen oli. Mieheni armahti kun lupasin kohdata ullakon siivoamisen ja mahdolliset Möröt. Pystyin jopa nukkumaan.

Torstaiaamuna sitten jätin viestin Facebook-sivulleni: Olen mennyt kohtaamaan Mörköä. Jos minusta ei kuulu, on Mörkö syönyt minut. Tai ainakin tappanut.

Jalassani kumisaappaat, käsissäni kunnon kumihanskat ja tukka liinan peitossa uskaltauduin ullakolle. Komppaniaani kuului pölynimuri, rättejä, pesuaineita ja tietenkin myrkkypullo. Sydän pamppaillen nostin lattialta kaiken minkä suinkin pystyin, pyyhin kaikki pinnat ja lopulta imuroin lattiat ja katot sekä kaikki nurkat.

Heitin turhia papereita, vanhoja aikakauslehtiä, tyhjiä pahvilaatikkoja ja muuta saatetaanhan-tuotakin-joskus-tarvita-tavaraa pois. Löysin pölyä, oi, vaikka kuinka paljon! Kuolleita kärpäsiä ja muita hyönteisiä. Skorpionia en. Joko niitä ei ollut tai en vaan löytänyt. Tai sitten ne valitsivat uudeksi kodiksi pölynimurin. Aivan viimeksi suihkutin kaikkialle myrkkyjä, jotta kyseisillä häm... hmm...  eläimillä ei olisi enää minkäänlaisia elinmahdollisuuksia.

Mörköjahti ei siis tuottanut muuta tulosta kuin myrkkypilven ja kipeän selän. Ja epäilyksen siitä, että Mörkö on minua ovelampi. Ullakollamme saattaa siis edelleenkin asua Mörkö. Tai sen Haamu!

HUI!!

Kuinka selätän Mörön lopullisesti? Ainoa keino lienee se, että kun asia on mahdollisimman järkevästi tutkittu ja selvitetty, Mörköä pelkäävälle Itselle selitetään rauhallisesti ja vakuuttavasti, että asia on hoidettu ja poissa päiväjärjestyksestä. Ja sitten Mörön annetaan kaikessa rauhassa haalistua pois muistista, sitä ei ruokita, eikä sille rakenneta pesää aivoihin. Uskotaan siihen, että asiat voivat mennä hyvinkin. Useimmiten Mörkö onkin vain mielikuvituksen tuotosta. Ja monen muun tuotoksen tavoin sekin voidaan hävittää, Unholaan.

 KIRSI RÄTY