Olen miettinyt asiaa nyt paljon. Hieronut mielessäni, pyörittänyt hiustupsujani, pohtinut, pähkäillyt ja tulos on, että mietin asiaa edelleen. Kinkkistä mietiskelyä. (raskaalla työllähän täytyy olla omat huvinsa vastapainoksi.)

Kun seuraa yhteisöä keskellä Euroopan yhtä kuuminta muotikaupunkia ja sen elämää, ei voi olla miettimättä sitten ollenkaan fäshöniä. Ei liene salaisuus, että rakastan laadukkaita tuotteita, tunnustan pitäväni myös merkeistä, (silloin, kun omat mielikuvani liittävät ne tiukasti erinomaiseen laatuun). Edullisissa vaihtoehdoissa on valtavasti valikoimia ja pidän toki kaikesta kauniista. Mutta.

Kuten sanottu, rakastan kuitenkin niitä kalliitakin merkkejä. Tiedän, ei saisi. Mutta kun rakastan silti niin paljon. Vaikka kuinka tämän onnettoman suurta rakkautta paheksuttaisiin kotona. Ja vaikka kuinka kukaan ei sitä ymmärrä tai käsitä. I know. Molto bene. Mutta sydän seuraa sitä rakkautta. Ihan jo lapsesta asti, kun äitini toi ulkomailta pienelle tytölleen niitä kauniita kiiltäviä juttuja. Tiesin, että rakastaisin näitä hiluja koko loppuelämäni.

Harakka mikä harakka.

Olen nyt kuitenkin pohtinut. 

Kuluttajat puhuvat paljon luksustuotteiden laadun heikkenemisestä. Olen huomannut myös saman. Se tänään ostettu Vuittoni ei vain ole välttämättä aivan yhtä eksklusiivisen laadukas kuin joitakin vuosia sitten. Metalliosat voivat rappeutua alta aikayksikön, käsihihnat murenevat kuukausissa ja tikitkin saattavat roikkua.  Burberryssä saattaa olla kiinnitettynä lappu- product imported tai jopa made in China. Niin,että osat tai jopa ehkäpä koko laukku on voitu valmistaa Kiinassa. Made in Italy ei takaa italialaisuutta tuotteessa. Laukkuun on voitu kiinnittää pieni, valmistusprosessin viimeinen osa jossakin päin saapasmaata, joka oikeuttaa made in Italyn kiinnittämisen laukkuun.

Firenzen provinssissa, Pratossa, asuu myös Euroopan toiseksi suurin kiinalaisyhteisö. Artikkelin mukaan usein Made in Italy, on tuotettu juuri tällä alueella, teknisesti kyllä made in Italy, laillisestikin, mutta epäinhimillisin voimin. Monet, surullisen useat luksusmerkit käyttävät juuri tätä työvoimaa laukkujensa ja muiden luksusmerkkiensä valmistamiseen. Mielikuva on hyvin kaukana ajatuksesta ahkerasta italiattaresta työpöytänsä ääressä keskittymässä laukun tikkien kursimiseen.

Italiassahan on periaatteessa hyvä työvoimasuojelu. Ylityötunnit on saneltu tarkkaan, paussit ovat inhimilliset ja työturvallisuuskin on laissa säännelty. Harmi, että lakeja vain yhä useammin rikotaan. Sen kulutuksen vuoksi. On pakko juosta dollarin perässä.

Tässä kuvaan astuu järkytys. 

Eli mitä tarkoittaa made in Italy? 

Minua ei häiritse tuotteen valmistaminen Kiinassa. Jälki tai laatu voi olla aivan yhtä hyvää, ehkä jopa parempaa. Työn jälki on aina tekijänsä näköinen. Ja tekijällä on käsissään ammattitaito, oli maa mikä hyvänsä.

On kuitenkin selvä, että suurten muotitalojen tuotteiden laatu heikkenee tuotteen kaupallistuessa päivä päivältä. Media sanelee muodin, ja kuluttajat loikkivat ripeästi tuotteen perässä kuin satasen aitoja. Maailma on täynnä muodin Usain Boltteja. Puskaradio soi desibelit kohti tähtiä ja kiireestä helisevältä hihnalta on tuotettava yhä useampi tuote. Mitä nopeammin, sen parempi. Sekuntikello kilisee ja mielellään niin, että muotitalolle jäänyt voitto on mahdollisimman suuri. Tämä on yhtälö, joka tekee minut surulliseksi.

Kuluttajana minua ei häiritse maa tai sen osa.
Mutta ihmisenä minua häiritsevät olot, joissa usein työntekijät tekevät tuotteensa. Ja tämä voi tapahtua niin Euroopan sisällä kuin sen ulkopuolellakin. 

Tässä kuvaan astuu hämmennys. 

En vain yksinkertaisesti ymmärrä, miksi suuret muotitalot eivät voi palata laatuun, arvokkaaseen käsityöhön (oli se sitten kenen tahansa tekemää) ja ennen kaikkea turvata työntekijöidensä olot, ihmisarvoa ja työtä kunnioittavalla tavalla. Ainakaan rahasta sen ei pitäisi olla kiinni. Kilpailu on vain niin hullua. Kukaan ei enää pysy kahjon globaalin dollarin perässä. Ja onko se dollari edes niin tärkeä. 

Miten olisi mahdollista kilpailla raastavassa maailmantaloudessa säilyttäen aidot, laatua tukevat käsityöarvot, sekä käsityöntekijän ihmisarvon? Niin, että se made in Italy on oikeasti käsityönä valmistettu made in Italy, tikki tikiltä yhteen ommeltu laukku, jonka tekijällä on käsissään yksi maailman arvokkaimmista taidoista ja jonka tekijä tekee tuotteensa ajan kanssa huolellisesti, kunnioittaen työtään ylpeydellä. Käyttäen tekniikkaa apunaan, mutta niin,että työn tuloksena on ammattitaidon, laadun, turvallisuuden ja ihmistä kunnioittavien olosuhteiden summa. 

Jos maksan laukustani tuhat euroa, (mitä en ole vielä tosin koskaan tehnyt) haluaisin, että se on valmistettu niin, että voin olla ylpeä laukun valmistajasta ja sen yhteisöstä. Made in Italy voi olla valmistettu muualla kuin Italiassa, mutta sen on voitava kunnioittaa made in Italyn arvoja ja perinteitä. Eikö kuluttajilla ole oikeus myös siihen? 

Tarvitsemmeko me riistopuskureita tukemaan pahaa oloa?

En tiedä.
Olen vain niin hämmentynyt. 

Ja surullisena jätän kauppaan rakkauteni, joista olen lähes varma,etteivät ne ole oikeasti made in Italy. 
En voi tukea ihmisten pahaa oloa, sillä se ei tee minua onnelliseksi.

Tulevaisuuden kuluttajana pyrin keskittymään vain aidon käsityön hankkimiseen. Niitäkin vielä on. 
Yritän tutkia, sekä ottaa selvää tuotteen alkuperästä. Haluan kantaa käsivarsillani palaa italialaista muotia, jonka tekijä on todella ylpeä tuotteestaan. Sillä silloin olen ylpeä sen tekijästä.

Miten tämä on mahdollista? En tiedä. Mutta haluan yrittää.

Eräät muotitalot arvostavat edelleen aitoa made in Italya.
Tätä ajatusta aion tukea itsekin.

Sellaiset valmistajat on vain löydettävä, vaikka se sitten veisikin hieman enemmän aikaa.
Mutta tiedän, että arvokkaalla työllä on vielä paikkansa maailmassa.
Pyörä pyörii ja joskus se vielä pyörähtää ympäri.



Raportoi Italiasta hämmentyneenä,
Karkki