.... PÄÄKAUPUNGIKSI  8.4.1812

Tulipalon tuhoamasta Helsingistä tuli neljässä vuodessa Suomen pääkaupunki. Uskomattomaan suoritukseen tarvittiin voimakasta tahtoa, suotuisa poliittinen ilmapiiri, väittelytaitoa sekä mielipiteiden tulkitsemista omaksi eduksi

         Vaikka Turku oli 1840-luvulle saakka Suomen suurin kaupunki, jo 1700-luvulla merkittävät sotapäälliköt olivat asuneet Viaporin linnoituksen suojaamassa Helsingissä. Mutta vielä keisarillisen Venäjän valloitettua Suomen vuonna 1809 näytti aluksi selvältä, että Turusta tulisi suuriruhtinaskunnan pääkaupunki.

Ajatuksesta tuli virallinen

Uudenmaan ja Hämeen läänin alati uusia ajatuksia pursuava maaherra Gustaf Fredrik Stjernvall esitti kuitenkin, että pääkaupunki tulisi sijoittaa Helsinkiin. Stjernvall lähetti 25.10.1810 valtiosihteeri Mihail Speranskille asiaa koskevan kirjeen, joka oli otsikoitu sanoilla ”Mitä nöyrin mietintö”.
       
– Helsingin kaupungin sijainti uuden ja vanhan Suomen kaupunkien välissä on hyvä. Kaupungissa on myös erinomainen satama. Helsinki ei ole sopiva ainoastaan suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi, vaan myös kukoistavaksi ulkomaankaupan keskukseksi, Stjernvall kirjoitti mietinnössään. 
         
Helsingin ongelma oli se, että sen keskusta oli tuhoutunut tulipalossa marraskuussa 1808. Kaupungin uudelleen rakentaminen loi kuitenkin uusia mahdollisuuksia. 
          -  Kaupunki on rakennettava uudelleen kivestä, jotta se ulkonaisesti olisi asemansa arvoinen, Stjernvall pohti.
Stjernvallin ajatus sai tukijan keisari Aleksanteri I:n neuvonantajaksi Ruotsista siirtyneestä suomalaisesta Gustaf Mauritz Armfeltista, josta marraskuussa 1811 tuli Pietariin perustetun vaikutusvaltaisen Suomen asiain komitean puheenjohtaja. Stjernvall pohti pääkaupunkiasiaa Armfeltin kanssa, ja kaksikko tapasi useasti.

Asemakaava hahmotteli pääkaupunkia

Aika oli otollinen muutokseen myös siksi, että hallituskonselji eli myöhempi keisarillisen Suomen senaatti ja nykyinen valtioneuvosto, oli sijoitettu Turkuun vain vuoteen 1812 saakka. Hallituskonseljin paikka tuli tämän vuoksi harkita uudelleen.  Pietarissa Armfelt esitteli asian keisari Aleksanteri I:lle päivällisellä. 
       
– Minulle jäi se käsitys, että keisari hyvin ymmärsi asian, Armfelt selosti tapaamista. 
        
Vastaväitteitä oli tullut jo aikaisemmin. Senaatin kansliatoimikunnan päällikkö Carl Erik Mannerheim, myöhemmän Suomen marsalkan isänisän isä, mietti Helsingin vaurastumisen vaikutuksia:  – Onko liian laaja kaupankäynti Suomelle eduksi vai eikö? 
       
Toinen merkittävä seikka on puolustus: kenraalikuvernöörin piti olla lähellä puolustettavaa rajaa. Turku oli lähellä vihollista, Ruotsia. Stjernvall vastasi tiukasti:  
       
– Turkulaisten ei sovi pitää asemaansa monopolinaan, sillä hallitusvirastot oli sijoitettu sinne pikemminkin sattumalta kun pakosta.

Vastustus kääntyi puoltamiseksi

Käännekohdaksi muodostui Stjernvallin ja Huopalahden kartanossa asuneen hallitusneuvos Johan Albrecht Ehrenströmin neuvonpito tammikuussa 1812. Ehrenström alkoi laatia uutta ehdotusta Helsingin jälleenrakentamiseksi, ja Suuren Torin pohjoisreunalle, nykyisen Tuomiokirkon sijoille merkittiin kaavaluonnoksiin pääkaupunkiasemaa ennakoiva ”keisarillisen residenssin” tontti. Stjernvall tahollaan ryhtyi laatimaan kenraalikuvernööri Fabian Steinheilille kirjettä, jossa kysymys pääkaupungista nousi päällimmäiseksi. 
          Kenraalikuvernööri Steinheil vastasi pitkällä kirjeellä, jonka lopuksi hän totesi, että kruunulla tuskin on varaa ottaa osaa muuttokustannuksiin. Suomen asiain komitea tulkitsi Steinheilin kirjeen myöntymiseksi, vaikka kirjeen alkuperäinen sävy voidaan tulkita myös vastustavaksi. Steinheilin pelko kustannuksista hälvennettiin toteamalla, ettei valtiolle tulisi kustannuksia muutosta.

(JATKUU)  Teksti: Marko Mannilan