Kuinka monta kertaa olenkaan saanut ilmoittaa äidinkieleni?

Olen tehnyt sen aina rutiinilla, aivan samoin kuin olen ilmoittanut nimeni ja syntymäaikani. Enkä koskaan ole jäänyt sen kummemmin miettimään miksi minulta tätäkin kysytään. Suomessa  asuessani se oli sikäli mielekästä, että periaatteessa Suomessa puhuttiin silloin joko suomea tai ruotsia, ja minulta oikeastaan kysyttiin siis kummalla kielellä minun puoleeni tulee kääntyä virallisissa asioissa.

Suomestakin on tätä nykyä tulossa kovalla vauhdilla monikulttuurinen maa, eikä voitane odottaa, että viralliset tahot aivan kaikilla maailman kielillä ottaisivat yhteyttä ihmisiin. Silti äidinkieltä kysytään usein.

Kaksikieliset maat, kuten Suomi, ovat poikkeustapauksia. Yllättävää kyllä, äidinkieltä kysytään nimittäin muuallakin, myös Italiassa, vaikka minun lienee turha odottaa suomenkielistä  yhteydenottoa. Taitaisin pyörtyä, jos sellainen ihme tapahtuisi. Ainakin epäilisin jonkinlaista filunkia olevan tekeillä. Vähintäänkin oltaisiin vaalien alla.

Siis mikä on sitten tämä niin tärkeä äidinkieli?

Kun minulta kysytään äidinkieltäni, tavallaan minulta kysytään mitä kieltä äitini puhui minulle.  Mitä kieltä puhui minulle oletettavasti läheisin ihminen? Aina ei tietenkään ole kyseessä äiti.  Useinhan syystä tai toisesta lapsia hoitavat muut ihmiset, lastenhoitajat, isoäidit, maalaistaloissa ennen vanhaan usein jokin sellainen naisihminen, joka ei pystynyt muihin töihin. Tämä ihminen, sanotaan nyt sitten vaikka äiti, puhui minulle ensimmäisistä elinhetkistäni asti. Ensin varmaankin lörpöttelevää vauvakieltä, jota vain me kaksi ymmärsimme, sitten selkeämmin suomen kieltä. Opin esineet ja asiat ja samalla niiden nimet. Opin myös jotain olennaisen tärkeää, nimittäin sanojen sävyn. Oli rumia sanoja, tuhmia sanoja, kauniita sanoja, toisia käytettiin vain kirkossa, toisia pottahommissa.

Tunnesävy lienee yksi tärkeimmistä äidinkielen sanojen ominaisuuksista. Mietitäänpä kielen mehukkainta osaa, eli niin kutsuttuja alapään asioita. Kuinka monia erisävyisiä sanoja löytyykään?

En käytä samoja sanoja lääkärissä ja parisuhteessa, samoja sanoja ei ole kirjoitettu anatomian oppikirjaan ja julkiseen vessaan. Nämä sävyerot ovat syntyperäisen kielenkäyttäjän ominta aluetta. Hän tuntee sävyeron, jopa keksityissä sanoissa, toiset joutuvat oppimaan sen.

Virallisessa paperissa minulta siis kysytään elämäni ensimmäisessä läheisessä ihmissuhteessa  käytettyä kieltä. Miksi minulta ei kysytä mitä kieliä osaan? Se voisi nimittäin olla paljon hyödyllisempi kysymys. Miltä tuntuisi ruksia virallisiin papereihin kielivalikoimaansa? Se taitaisi tuntua aika oudolta, kuin työpaikan haulta. Kielitaitoni ei kerro minusta samaa kuin äidinkieli, joka on osa minuuttani, osa, jota ei pystytä vaihtamaan toiseksi.

Minulta kysytään äitini puhumaa kieltä, sillä se on itse asiassa se rakenne, jonka avulla hahmotan maailman. Se on minun käyttöjärjestelmäni. Elämäni aikana voin oppia jopa kymmeniä kieliä, hyvinkin, jopa natiivitasoisesti, mutta ne ovat kuin uusia ohjelmia, joita kovalevyni oppii käyttämään. Ne pyörivät ja toimivat, mutta silti jäsennän maailmaa äidinkieleni perusrakenteiden kautta, silloinkin kun en edes tietoisesti muodosta kieltä.

Tämä käy erityisen selvästi ilmi silloin, kun kyseiseen kovalevyyn tulee naarmuja, eli onnettomuus tai vaikkapa  jokin sairaus vahingoittaa aivoja. Etenevissä puheeseen ja yleensäkin kielellisiin kykyihimme vaikuttavissa aivosairauksissa vieraiden kielien käyttö katoaa ensin, äidinkieli rapistuu sekin myöhemmässä vaiheessa perustekijöihinsä, mutta silti se on viimeinen kielellinen ilmaisukeinomme. Pätkivinäkin aivoni pyörivät suomi-nimisen järjestelmän mukaan.

Viimeiseksi äänteeksi todella vaikeissa afasiatapauksissa jää muuten a-vokaali, se, jonka ensimmäisenä opimme. Käyttöjärjestelmämme viime vaiheissa kutsumme kuin vauva edelleenkin aa-aa-aa--- mamma!

KIRSI RÄTY