Lempisanoja

Jokaisella ihmisellä on omat lempisanansa ja omat sanontatapansa, ja ilmiöllä on
 oma kielitieteellinen nimensäkin.Kyse on nimittäin idiolektista. Jokainen meistä siis
oikeastaan puhuu idiolektia, itselleen tyypillistä kieltä. Sanat toki useimmiten ovat
äidinkielen sanoja, mutta sanathan ovat oikeasti ilmaisun Lego-palikoita, joista
jokainen rakentaa oman rakennuksensa. Ja kielellinen ilmaisu se vasta
monimutkainen rakennelma onkin, aivojemme mestariluomus.

Aivoissamme piilevä taiturimainen arkkitehti nimittäin rakentelee melkein
huomaamattamme rakennelmia, joissa on paitsi se kaikkein ilmeisin viesti: Onko
ruoka valmista?, myös  paljon meistä itsestämme. Emme tavallaan voi sanoa 
mitään, ettemme myös sanoisi jotain muuta. Kerromme aina monta tarinaa
kerrallaan, jo siksikin valheella on niin lyhyet jäljet.

Haluan kertoa lempisanoistani. Haluan kertoa sanoista, jotka saavat minut hyvälle
tuulelle ja sydämeni laulamaan. Muunlaisia sanoja en tahdo muistella. Sanassa
on  nimittäin mahtava voima ja se pyrkii aina toteutumaan.

Kesämekko: Suloinen ja viaton sana. Kesämekossa taapertaa pikkutyttö
kasteesta  kostealla nurmella, oljenvaalea tukka aamupörrössä. Hieman isompi
tyttö istuu kesämökin laiturilla ja tarkastelee helmiäislakalla koristeltuja
varpaankynsiään  järviveden läpi. Kesätorilla polkupyörää taluttaa perheenemäntä,
kori täynnä ostoksia: mansikoita, peltitölkillä mitattuja herneitä, savisia
porkkanoita... yllään kesämekko, totta kai. Vaikka kesämekko voi olla tyylikäs ja
kalliskin, sen oma luonto on yksinkertainen ja teeskentelemätön. Se on
suomalaisen naisen sielu, tuulipukukansalaisen kesäversio, kevyt ja
käytännöllinen. Minun kesämekossani ei hoiputa terasseilla tuoppi kourassa,
vaikka monissa mekoissa niin tehtäisiinkin. Nythän onkin kyse nimenomaan
minun kesämekostani.

Kolttu: Äitini käyttämä sana, josta Kielitoimiston sanakirja sanoo: vars.
pikkulapsen  puku, pikkutytön mekko. Vauvan kolttu. Tytön uusi pyhäkolttu..
Koltussa on minusta jotain eksoottista, vähän kuin koltissa, ja se pysyy pönäkästi
itse pystyssä. Samaan sarjaan kuuluvat muuten sellaiset sanat kuin kappa ja
etenkin monikon partitiivimuoto kappoja, joka siis tarkoittaa naisten päällystakkia
(jos kyllä muutakin). Leninki on myös hieno sana, mutta jos leninki on krimpleneä,
niin silloin koko sanasta saa hikiset kainalot. Teryleenin kanssa käy lähes samoin
 mutta silloin  kyllä alkaa lisäksi soida korvissa Kansakunta kaipaa teryleeniä...

Huvila: Tyylikäs sana. Vallan muuta kuin kesämökki, sanassa on hieman bättre
 folk -makua, mutta kuitenkin kauniisti suomeksi. Pohjana huvi, hauskuus, kaikki
se iloinen, mitä huvilassa voidaan puuhailla ihanan joutilaisuuden vallitessa.
Huvilan omenapuu on ehdottomasti Huvitus, maailman iloisin omena.
Elämänläheistä kepeyttä tulvillaan. Puolukanpunainen: ja itse asiassa monet muut
tähän malliin muodostetut värejä kuvaavat sanat.Taivaansininen ei vielä sano
oikein mitään, mutta mustikansinisen voi melkein maistaa suussa. Niin kuin
puolukanpunaisenkin. Pidän enemmän sammalen kuin pullonvihreästä, sammal
tuoksuu, pullo ei.

Laventelia rakastan kaikissa muodoissaan, mutta suomeksi sanoisin
laventelinsinistä väriä kuitenkin syreeniksi. Ne eivät kuvaa ihan samaa väriä,
mutta ne kumpikin tuoksuvat. Ja tuoksuista puheen ollen, äitini puhui pikkuvauvan
 kakan keltaisesta. Tämäkin ilmaus tuoksuu, ei ehkä hyvältä, mutta hyvin
hellyttävältä.

Ehtookellot: vanha sana, jossa tuoksuu lepopäivän odotus. Puhdas ja kiireetön.
Viikon työt on tehty, nyt on levon vuoro. Täyttymyksen tuntu. Kirkon kellot, jotka
kaikuvat  hiljaisen Nokian yli omalle kotipihalleni. Virsiä hyräilevä mummu.

 Virsikirja. Onhan näitä paljon. Mutta seuraavan on ehdottomasti oltava:

Päättämättömyydellänsäkään: Huh, meni se oikein! Tämä sana on mainio
esimerkki silloin, kun haluan esitellä eksoottista äidinkieltäni kieli poskessa
meiningillä. Lisäksi  se on siitä mukava, että se tuntuu rakenteellaan ilmaisevan
merkitystään. Se kangertelee  selvästi, eikä tahdo millään päästä minkäänlaiseen
lopputulokseen. Se palaa takaisin ja laskee vielä kerran kaikki kirjaimet ja tavut,
sitten se miettii, että pohjana on sana päättää  tai oikeastaan pää kulkee
uudestaan kohti loppuaan, kunnes huh! Meni se sittenkin oikein.

Ja tähän päätän minäkin, tällä kertaa! (niiaus, poistuu kulisseihin)