Ulkosuomalaisena olen taipuvainen tuntemaan nostalgiaa kotimaata kohtaan. Erityisen voimakkaasti koen koti-ikävää vuoden kahtena suurena juhlana, juhannuksena ja jouluna. Vaikka nämä juhlat ovatkin yleismaailmallisia, vuodenaikojen kulkuun liittyviä juhlia, erityisen voimakkaasti ne tuntuvat istuvan juuri suomalaisuuteen. Koska maamme maantieteellisen sijainnin vuoksi valolla on niin suuri vaikutus elämäämme, onkin kuvaavaa, että suomalaisuus kytkeytyy erityisesti näihin juhliin. Juhannuksena juhlimme valoa ja lämpöä ja vaikka usein sataa ja on kylmäkin, valoa ei kukaan saa meiltä pois. Jouluna juhlimme myös valoa, joka luonnonvalon sijasta on valoa, jonka me sytytämme pimeyteen. Ja sydämiimme.

Jokunen vuosi sitten satuin näkemään RAI 3 –kanavalta ohjelmanpätkän, jossa kuvattiin ”tyypillistä suomalaista joulua”. Lumimaisemassa seisoi suuri hirsitalo, sisällä istui italialaisten silmissä varmaankin pönäkän hiljainen perhe juhlapuvuissaan, kynttilöin valaistun juhlapöydän ääressä. Lasten liinatukat loistivat sileinä, äidin pelkistetty polkkatukka toi mieleen suomalaisen muotoilukielen. Koristelu oli niukan minimaalista, jokunen olkipukki ja ehkä himmeli. Pöydän antimista muistan vain porkkanalaatikon, jonka kömpelö käännös ”scatola di carote”, puhui karua kieltään saapasmaan asukkaille. Italian sana ”pasticcio” olisi ollut paljon herkullisempi; ohjelman lopussa annetulle reseptille olisi voinut löytyä joku utelias kokeilijakin.

Mutta kaikesta kliseisyydestään huolimatta jotain kovin suomalaista ohjelmassa oli. Suomalaisessa joulussa on perinteisesti topeliaaninen leima. Joululehtien sivuilla näemme kartanomaisia idyllejä, suuret perheet asuvat maaseudulla kauniissa puutaloissaan, on lunta, pihapiiri koristellaan olkikoristein ja lumilyhdyin, jouluaamuna matkustetaan hevosella vanhaan holvikirkkoon. Todellisuuden kanssa ei tällä hehkutuksella ole paljonkaan tekemistä, silti sama ihannekuva jaksaa toimia vuodesta toiseen. Toiset kokevat sen valheelliseksi, toiset puolestaan haluavat edes kerran vuodessa elää korkean profiilin mukaista ihannetta. Pyrkiä puhtauteen, kauneuteen ja täydellisyyteen.

Olen aina ollut jouluihminen ja joulu merkitsee minulle nimenomaan perheen yhteistä aikaa. Siihen kuuluu luonnostaan juhlallisuus ja vakavamielisyys, eivät niinkään tonttutouhut. Liialliset lahjavuoret tuntuvat mauttomilta eivätkä oikeastaan kuulu asiaan ollenkaan. Ja tietynlaisen hartauden sanoisinkin kuuluvan suomalaiseen jouluun käsitteenä.

Perinteisesti jouluun kuuluvat siivous eli puhdistaminen, ja sauna eli puhdistautuminen. Jouluna käyvät kirkossa monet  sellaisetkin, jotka eivät siellä muuten käy. Jouluevankeliumi saattaa kuulua kuvaan sellaisissakin kodeissa, joissa Raamattua ei muuten avata. Jouluna viemme haudoille kynttilöitä, annamme rahaa hyväntekeväisyyteen, pyrimme edes jotenkin toteuttamaan kristillisiä perinteitä, vaikka emme niitä kristillisiksi kokisikaan, tuntemaan itsemme osaksi sukupolvien ketjua, olemaan yhteydessä muihin ihmisiin, menneisiin ja oleviin.

Perinteiset joululaulutkin ovat vakavia ja juhlallisia. Ne kertovat samaa tarinaa kuin joululehdet. Ulkona on kylmä, mutta sisällä on lämmintä. Ulkokuori on karu, mutta sydän on lämmin ja hellä.

Jouluna saamme olla tunteellisia!  Enkä osaa nähdä siinä mitään pahaa.

Kirsi Ninita Räty