Näin kauniisti siitä kirjoitti Kallio-lehdessä 

24.11.2009 Veli-Matti Hynninen

Korea kesä ja valkoinen talvi houkuttelivat väliinsä pimeän, lämpöisen syksyn.

Niin on hiljaista. Aurinko vetää henkeä ja joulukansa pyörittelee kaamoksessa suuria silmiänsä.

Mutta kaamos on suloinen, sen syli pehmeä ja lämpöinen. Suuren pimeän syleilyssä mieli lepää ja sielu virkistyy.

Olemme tottuneet pitämään tätä vuoden pimeintä kaamosaikaa synkkänä ja surullisena. Mutta miksi ihmeessä? Miksi kieltäytyisimme näkemästä auringottoman ajan toista puolta? Sitä minkä se tarjoaa kutsumalla meitä lumoavaan luovuuteen.

Iloon. Rakkauteen.

Kaamosaikana taannoin käymäni radiokeskustelu kirjailija Anna Ziguren kanssa herätti minut ihmettelemään tätä kaamoksen pumpulista puolta. Kirjailija näet puhkesi ylistämään siinä kaamoksen rauhoittavaa tasaisuutta. Hän oli kokenut pimeään sulkeutumisen luovuuteen ja kiireettömyyteen innoittajana.

Jos antaisimme pimeän sulkea itsemme turhan tohinan ulkopuolelle, saisimme tilaa ajatuksille, tunteille ja herkkyydelle, hän valisti.

Hyppy pimeään (a leap in the dark) tarkoittaa kielenkäytössä tekoa, jonka seurauksista ei ole varmuutta. Sanonta lienee peräisi filosofi Thomas Hobbensin (1588-1679) viimeisistä sanoista: ”Olen tekemässä pelottavan hypyn pimeään.”

Pimeään astumisella on siis aina myös riskinsä, mutta miten ikävä olisikaan riskittömyys, elämä ilman jännitteitä. Varman päälle pelaajathan ne aina marmattavat, ikävystyvät ja ikävystyttävät. Tarvitaan siis hyppy pimeään – elämän itsensä tähden.

Mitä pimeämpää sitä kirkkaammin loistavat adventin valot: juhla on herttainen, lähestyvä joulu kultainen.

Ylipormestari Jussi Pajusen ja joulupukin sytytettyä Aleksille jouluvalot kansa vyöryi Senaatintorille ihmettelemään joulukuusta. Viisikymmentä vuosirengasta ja kahdeksantoista metriä jouluista komeutta. Vantaan Petikossa kasvanut joulupuu pääsi kunniapaikalle pääkaupunkiin, päätorille nauttimaan kansan onnesta ja vapaudesta.

Niin on uljasta, ja Jumalan juhla kaunis.

Suomen ensimmäinen sähköinen joulukuusi nousi jo 1905 Pietarsaaren torille. Helsingin Suurtorille ensimmäinen valokuusi saatiin vasta 1930. Nythän valaistut joulukuuset kuuluvat kaikille turuille ja toreille. Loviisan joulukuusi näyttää Helsingin kuusta pyöreämmältä. Pikkukaupungilla on oltava omat unelmansa osoittaa suuruuttaan.

Kaamoksesta kasvava adventti valmistaa joulun suurta juhlaa. Joulukauppa kuuluttaa pyhät arjet juhlan suuruutta. Adventti – pikkupaasto - on kaamoksen sisar. Juhlaa valmistetaan kieltäytymällä turhasta, tyhjentymällä ja latautumalla. Adventti ei ole joulu pienoiskoossa vaan se on suuren juhlan laittamista, valmistautumista jouluun.

Loviisalaisen Eino Helanderin lailla monet ovat valmistaneet nelihaaraisia adventtikynttelikköjä. Ne ovat muodostuneet jouluhengen luojiksi, rakkaiksi juhlakaluiksi.

”Nyt sytytämme kynttilän, se liekkiin leimahtaa”, laulamme adventtikynttilälle tutussa virressä.

Ja mitä salaisuuksia kätkevätkään joulukalenterin luukut? Jouluun kutsuvat kalenterit lähtivät liikkeelle 1930-luvun Saksasta ja koukattuaan Ruotsin kautta ne asettuivat tottuneesti meille Suomeen juhlaa valmistamaan.

Mitä muuta juhlaa osaisimme valmista yhtä luontevasti ja huolellisesti kuin joulua? Kaamoksen kansa kulkee tottuneesti valoa kohti. Joulun kauneus on salaperäistä, ja kuitenkin se on niin selvää ja yksinkertaista.

Joulua ei voi loputtomiin selittää, mutta sitä voi katsella ja ihmetellä. Kaamoksessa kuljemme kevein askelin jouluyötä kohti. Jouluyö viestittää, että yö voi olla päiväni ja pimeys valoni.

Ilmankos kaamos on niin suloinen.

Veli-Matti Hynninen

veli-matti@hynninen.info

PS.  Kiitokset  rovastille tästä hienosta kirjoituksesta, joka tuo mukavalla tavalla meille Italian suomalaisillekin kaamoksen kautta suomalaisen joulun tuntua. (RVC)

PS. 2.  Olen valmistautumassa Roomassa, suurlähettilään residenssissä huomenna Itsenäisyyspäivän kunniaksi järjestettyyn vastaanottoon,  ja tuon sitten sieltä terveiset ja kuulumiset Mansikan lukijoille.  (RVC)