Italian kielen kursseja

                                                                                             
Vietin ensimmäisen jouluni Italiassa nykyisen mieheni, Manun vieraana vuonna 1982. Rakkaus oli tuonut minut tänne etelään jouluksi. Vanhempieni järkytykseksi. Tiesin, että 19- ja 18-vuotiaat tyttäreni, joista  isompi oli jo muuttanut pois kotoa, menisivät kuten aina mummolaan jouluaattona. Saatoin siis huoletta lähteä tapaamaan miestä, jonka olin kohdannut kesäkuun lopulla Senigalliassa ja elokuussa uudelleen Helsingissä.
 
Olin koko syksyn opiskellut italiaa mentyäni suoraan yliopiston jatkokurssille sekä Italian kulttuuri-instituutin corso medialle. Käytännöllisesti katsoen uhrasin kaiken vapaa-aikani italian opiskeluun. Minulla oli kiire oppia rakastettuni kieltä. Kannoin myös kirjastosta kotiin kaikki Italiasta kertovat kirjat.
 
Lisäksi kävin katsomassa kaikki Helsingissä pyörivät italialaiset elokuvat, jotkut useampaankin kertaan. Muistan järkytykseni, kun en ymmärtänyt mitään Ermanno Olmin Puukenkäpuun näyttelijöiden puheesta, mutta yliopiston italian kurssin vetäjä lohdutteli minua sanoen: -   En minäkään siitä Lombardian murteesta selvää saanut.
 
Olin jo oppinut aika hyvin ymmärtämään kirjoitettua tekstiä, ehkä aiempien latinan opintojeni ansiosta, mutta italialaisen opettajani Francesca Pietarisen puhe meni ohi korvieni enkä tajunnut siitä puoliakaan.  Aloin viettää jäljellä olevatkin vapaailtani yliopiston kielistudiossa, jossa sai kuunnella nauhoja ilman mitään tekstiä. Ensin tuli puhetta normaalinopeudella ja sitten sama hitaammin ja lopulta uudelleen normaalilla nopeudella. Siitä se ura urkeni ja ylitin kielimuurin. Läpäisin joulukuussa jopa italian pro exercitio-kokeen.
 
Matkalla kohti Anconaa        
 
Olin ostanut lentolipun Baseliin Sveitsissä jatkaakseni sieltä junalla kohti Milanoa, missä vaihdoin toiseen, Anconaan menevään junaan. Matkalla Milanoon pääsin vähän puhumaankin italiaa, mutta vasta sen jälkeen minulla oli tilaisuus  "loistaa" kielitaidollani.  Täpötäyden junan eräässä vaunussa muuan vanhempi rouva valkkasi matkaseuraansa. Minä kelpasin jostain syystä ja pääsin istumaan, kun monille muille sisään pyrkijöille oli ilmoitettu, ettei paikkoja muka ollut.
 
Tuli sitten iltapalan aika, eikä minulla tietenkään ollut mitään evästä. Enhän minä siinä tilanteessa niin maallisia asioita ollut osannut ajatellakaan. Toiset tarjosivat omiaan,  enkä tietenkään kieltäytynyt. Kuvittelin, että se olisi ollut suorastaan epäkohteliasta.
 
Oli oikein juhlallinen olo, kun huomasin, että puhettani ymmärrettiin, vaikken itse tietenkään ymmärtänyt kaikkea heidän murteellisesta puheestaan. Manun kanssa ujostelin kuitenkin vielä enkä puhunut italiaa.  Ja tämän lomani aikana keskustelimme edelleen saksaksi ja olimmekin siten kielellisesti tasa-arvoiset.
 
Loputtomilta tuntuneiden tuntien jälkeen juna alkoi lähestyä Anconaa. Tyypillisesti ainakin tunnin myöhässä.  Jo Senigalliassa aloin hankkiutua junan uloskäyntiä kohti. Tekemäni matka väsytti, ja pelkäsin, että pimeässä olisin ehkä ajanut ohi.
 
Anconan seudulla oli pari viikkoa aikaisemmin ollut maanvyörymä, joka oli tuhonnut muutamia kerrostaloja ja jättänyt kodittomiksi joukon ihmisiä. Onneksi ei ollut ihmisuhreja. Manu oli kertonut asiasta puhelimessa. Oli siitä ollut Helsingin Sanomissakin pieni maininta kuvan kanssa.  
 
Maanvyörymän takia tie olikin sitten poikki,  ja jouduimme ajamaan kiertoteitä. Päästyämme perille Monte San Vitoon sain ensikosketuksen italialaiseen, kylmän kosteaan talveen. Paitsi että satoi vettä kaiken aikaa, oli makuuhuoneessa parhaimmillaan seitsemän astetta.  Mutta rakkaus lämmittää.  (RVC)
 
(Jatkuu)