Maanjäristys saa ihmisen tuntemaan itsensä todella pieneksi luonnonvoimien edessä. Italiassa asumiseni aikana on ollut kolme maanjäristystä, yksi niistä teki vuonna1997  tuhoaan sekä Umbriassa että Marchen läänissä, jossa itse asun. Kirjoitin siitä silloin koko aukeaman mittaisen artikkelin Iltalehteen.  Uhreja oli silloin kaikkiaan 13.

Se oli kuitenkin lievempi kuin tämä Abruzzon maanjäristys, jonka uhrien määrä on ainakin 290, ja kodittomaksi jääneiden määrä on ainakin 25.000.

Meilläkin se on tuntunut kahteen otteeseen, mutta ensimmäisen, öisen järistyksen aikana nukuin. Mieheni kertoi, että yksi käytävällä olevista ovista, jonka lasi on huonosti kiinnitetty, piti yllä kummallista pauketta ja makuuhuoneessa myös vaatekaapin ovet metelöivät.

Aamulla herättyäni mieheni kertoi maanjäristyksestä, muttei osannut sanoa missä oli sen "epicentro" eli järistyksen keskus. Avasin heti television, ja näin kuvaruudussa ne rauniot  ja hätääntyneitä ihmisiä, ja kuulin, että maanjäristyksen keskus on Abruzzossa, jonne meiltä on lähes 200 kilometriä.  Siinä tuli kyllä kyyneleet silmiin pakostikin niitä järkyttyneitä ihmisiä ja raunioituneita taloja kuvaruudussa katsellessa.

On todella kurjaa, kun ainakin 25.000 ihmiseltä on mennyt yhdellä iskulta koti ja kaikki, mitä sen sisällä on,  ja monilta omaisiakin. Suru on suuri koko maassa.

Kerätessäni tietoja netistä kävin kurkistamassa Turun sanomiakin, jonka free lance kirjeenvaihtajana aikoinaan toimin peräti 13 vuotta. Löysin heti sieltä Roomassa asuvan Pertti Lepistön artikkelin, jonka alkuosan hakusin julkaista Mansikassa, ja sainkin siihen luvan.  Mielestäni hän ilmaisee siinä hyvin sen,  minkälaisia tunteita maanjäristys ihmisessä herättää. Varsinkin ensimmäisellä kerralla.

Pertti Lepistö toteaa artikkelissaan, jonka otsikkona on:

Maan tärinään heräävä pelkää kodin sortumista

Maanjäristys vaikuttaa ihmisiin eri tavoin, vaikka ei joutuisikaan pahimman tuhon keskelle. Tulee hienoista pahoinvointia, kun lamput heiluvat katossa, kun hyllyiltä tipahtelee tavaroita.

Tunteita on vaikea selittää. Pienuuden ja voimattomuuden tunne jää jotenkin ihmisen sisään, sanovat maanjäristyksissä olleet.

Maanantaiyön jälkeen tiedän, minkälainen on maanjäristyksestä tuleva pelonsekainen tyhjyydentunne.

Heräsin suorastaan hypäten puoli neljältä. En tajunnut heti, missä olin. Horjahdinkin, ja ihmettelin, miksi. Pyöreä paperilamppu keinui sängyn päällä, ja ennenkin vastaavassa tilanteessa ollut vaimoni huusi: maanjäristys! Talosta ja kadulta alkoi kuulua huutoa. Valoja syttyi joka puolella.

Ensin pelkäsin, että kaikki sortuu, mutta muutamaan sekuntiin ei tapahtunutkaan mitään. Lamput vain keinuivat ikävästi. Myöhemmin päivällä luin, että järistys oli kestänyt Roomassakin 25-30 sekuntia. Monet viettivät yönsä kadulla.

Näin siis Roomassa asuva Pertti Lepistö kuvaili tuntemuksiaan.  Sellaista se on. Itse ryntäsin ensimmäisen kokemani maajäristyksen (vuonna 1997)  pelästyttämänä kadulle, ja kodin avaimet jäivät kotiin, enkä päässyt takaisin sisälle järistyksen loputtua.  Jouduin odottamaan lounaalle tulevaa miestäni noin tunnin ulkosalla ja pastakattilakin varmaan ihmetteli, missä se emäntä oikein viipyi. Olin toiminut juuri niin kuin ei pitäisi tehdä. (RVC)

PS.  Viimeisten hieman yli sadan vuoden aikana maanjäristysten uhreina on kuollut 124.000 ihmistä Italiassa.  Vuonna 1908 tappoi 7,2 richterin järistys ja hyökyaalto Sisiliassa 82.000 ihmistä.

 (RVC)