... ällikällä lyöty ja vihainen

Palatessani lyhyeltä Rooman reissulta sattui seuraava, todella uskomaton tapaus.  Vieressäni junassa istui nuori tyttö, joka kertoi tulevansa Etelä-Amerikasta ja menevänsä tervehtimään ystävätärtään Terniin.  Junamatkan hinta oli noin 7 euroa.  Kyse ei siis ollut EuroStarista, vaan paljon hitaammasta ja halvemmasta junasta.

Kuten useimmat lukijoista varmaan tietävätkin,  jos junalippuun ei sisälly paikanvarausta, lippu tulee leimata ja siten vahvistaa sen käyttö ”obliteratrice”-nimisessä koneessa ennen junaan nousua, ja siten vahvistaa sen käyttö. Muuten joutuu maksamaan sakot.  Sama koskee lippuja, joita ei käytetäkään alkuperäisen tilauksen mukaiseen junaan, johon oli varattu paikka.

Tämä kaikki on kirjoitettuna lipun taakse pienikokoisin kirjaimin italiaksi. Lisäksi asia kerrotaan tiivistäen englanniksi.  Muun kielisiä selityksiä  lipussa ei ole.  Ei saksaksi, ranskaksi, espanjaksi, eikä venäjäksikään, suomesta nyt puhumattakaan. 

Se mikä jätetään kertomatta myös italiaksi ja englanniksikin, puhumattakaan muista kielistä, on sakkojen suuruus. Se on nykyään 50 euroa, ja jos et maksa suosiolla heti paikalla, summa nousee 100 euroon. Siis sakot tulevat myös lipun leimaamattomuudesta, eikä ainoastaan siitä, ettei ole ollenkaan lippua.  

Ovatpa keksineet hyvän rahapajan!  Sellaisen vaikutuksen síitä ainakin sain eilen  2. heinäkuuta keskipäivän aikaan junassa, jossa matkusti myös edellä mainittu nuori nainen  Etelä-Amerikasta. Hän ei ymmärrä englantia, mutta italiaa kylläkin jonkin verran.

Lipun myyjät eivät olleet kertoneet hänelle, että hänen olisi pitänyt leimata noin seitsemän euron arvoinen lippunsa. Sen seurauksena naispuolinen lippujen  tarkastaja mätkäytti hänelle todella röyhkeiltä tuntuvat 50 euron sakot. Tyttöparka?

Mielestäni  (ja monen muunkin kanssamatkustajani mielestä) sakko oli todella kohtuuton. Olen suorastaan raivoissani! Yritetäänkö Italiassa parantaa junaliikenteen kannattavuutta keräten  sakkorahat köyhiltä?  EuroStar-junissahan on paikanvaraukset, jolloin lippuja ei tarvitse leimata, tosin hintakin on vähintään kaksinkertainen. Kaikilla ei ole sellaiseen varaa.

Tässä on myös hätävarjelun liioittelua. Koko systeemihän perustuu epäilyyn, että matkustaja voisi käyttää leimaamattoman lipun uudelleen, koska se on voimassa kaksi kuukautta.  Siitä ei kuitenkaan ole mitään todisteita, että näin todella tapahtuisi.  Ja jos kielitaidottomana törmää ensi kerran sanaan convalidare, ei kenties edes ymmärrä koko sanan merkitystäkään.

Jos tällainen rahastus jatkuu turistien suosimassa Italiassa, voi käydä niinkin, että kun sana leviää tällaisten tapausten myötä, turistien määräkin alkaa aikaa myöten ratkaisevasti huveta.   Sanokaa minun sanoneeni.  (RVC)

oooo

PS. Olisi muuten voinut sattua minullekin, sillä kun Terminin asemalla olin ostamassa paluulippua Jesiin, kauhistuneena pitikiin lippujonoihin päätin mennä itsepalvelukoneelle. Muuan nuorimies tuli apuun ja sain lipun käteeni tekemättä mitään. Hän myös leimasi sen, mikä olisi saattanut jäädä minulta tekemättä. Joten mielelläni annoin hänelle siitä hyvästä muutaman kolikon.  (RVC)

Monikulttuurinen perhe-kirjaan

Miten mennään naimisiin kanssa ulkomaalaisen?   Parasta toivoen ja pahimpaan valmistautuen, opastaa yhdessä otsikossaan melkein irvaillen Päivi Oksi-Walterin, Jonna Roosin ja Ritva Viertola-Cavallarin teos Monikulttuurinen perhe.  Ja kirjan samassa osassa kehotetaan hankkiutumaan pikaisesti appivanhempien ja etenkin anopin suosioon.

Kolme kirjoittajaa on koonnut kirjan, johon aluksi tarttuu epäröiden.   Mieleen tulee kysymys, että onko nyt taas tehty itsestään selvyyksiä jankuttava opas.   Emmekö ole tätä kaikkea jo kuulleet?  Varmasti olemmekin, ainakin melko ison osan, mutta aina voi oppia lisää ja kuunnella muiden kokemuksia.

Kirjan paras anti on siinä, että tekijät tietävät konkreettisesti, mistä on kyse, missä mennään.  Kaikilla on omaa rehevää kokemusta eri kulttuurien välisestä kohtaamisesta, joka parhaimmillaan  on hauskaa tilannekomiikkaa aidoimmillaan mutta josta voi helposti tulla yhtä elämänhelvettiä.

Oksi-Walter toteaa sattuvasti, että jokainen kasaa lapsuudessaan elämänsä rakennusaineet.   Niinhän se on.   Ja jos elämä on hyvin rakennettu alusta saakka, siitä tulee vankka kuin maanjäristyksetkin kestävä talo.

Esteitä tiellä ikuiseen onneen on kuitenkin viljalti.   Kyselin kirjaa lukiessani itseltäni, että onko monikulttuurinen liitto tai perhe todella jotenkin ihmeellinen vai tekevätkö kaikki muut ihmiset siitä erilaisen.   Mielestäni siinä ei ole ollut mitään erityisen poikkeavaa, mutta nyt minulla on vähän eri mielipide.  

En vain ollut nähnyt monia teoksen esittelemiä karikkoja, joita voi eteen tulla.   Eniten minuun vaikutti Viertola-Cavallarin viittaukset selvityksiin invidualistisista ja kollektiivisista yhteiskunnista ja se, miten ihminen  varttuu tällaisissa yhteisöissä, miten yhteisön uskonto saattaa painostaa.  Tai Oksi-Walterin ajatus kielellisestä yksinäisyydestä. Tai Roosin pohdinta siitä, miten lapsen identiteetti kehittyy kaksi-kulttuurisessa liitossa.

Kenellä sitten on oikeus lapsen identiteettiin.  Kenellä on oikeus odottaa lapsen kasvavan ja tuntevan juuri tietynlaisella tavalla.    

Ja mitä on ikävä.   Jo  kirjan mukaan lähteminen on aina helppoa, mutta paluu sitäkin vaikeampaa.  Eräs ystäväni kertoi kerran, kuinka useasti on tunne, että vain matkalla - vaikkapa lentokoneessa – on hyvä olla.   Kun ei ole oikein missään.  Määränpäätä odottaa innokkaasti, mutta melkein aina mieleen jää vain haikeus.    

Teoksen vahvuus on mielestäni nimenomaan henkilökohtaisissa kokemuksissa, ja niiden suhteuttamisessa eri käsityksiin. Kirjoittajat ovat   en tahollaan – Euroopassa, Etelä-Amerikassa, Afrikassa - eläneet  omat kulttuuritörmäyksensä, sen hyvät ja huonotkin puolet, mutta kukaan ei tyrkytä omaa reseptiään monikulttuuriperheiden ongelmien -  jos niitä sitten on - lääkkeeksi, vaan omaa kokemusta arvioidaan alati maltillisesti nykyteorioihin sovitellen ja verraten.

Siinä se onkin: kirja ei jää teoreettiseksi kaikkitietoiseksi höpötykseksi vaan teoriaa sovitetaan elettyyn elämään, eikä teoriaa yritetä tyrkyttää lääkkeeksi.  Monet  kirjan ajatukset sopivat kyllä monokulttuuriliittoihinkin, koska melkein palataan yhteen ja samaan: kommunikoinnin vaikeuteen.  

Tekijät ovat kaikki naisia.   Onko miehinen näkökulma unohdettu?  Mielestäni ei  Tekijät pistävät peliin omat kokemuksensa naisina, ja he ovat kaikki olleet käsittääkseni osallisina sellaisessa siirtolaisuudessa, joka ei juuri koskettanut miehiä.

Ja teksti on usein hauskaa: kirjan saatesanoissa Anja Nwose kertoo äitinsä ja miehensä ensitapaamisesta.  Anjan äiti otti hieman nokkiinsa, kun kongolainen vävypoika ei tervehtiessään katsonutkaan suoraan silmiin.  Mistäpä äiti olisi tiennyt, että se oli vain pieni kunnioituksen osoitus vanhempaa ihmistä kohtaan.

Itsellenikin on  käynyt monta kertaa samoin.  Kun menin menin ensimmäistä kertaa silloisen tulevan  vaimoni  Antonellan kotiin Napoliin, otin jo ovella kengät pois jalasta.  Soitin kelloa.  Ovi avattiin, ja tuleva appiukkoni katsoi minua kuin olisin ollut jokin kylähullu kun seisoin ovella kengät kainalossa.

Kirja Monikulttuurinen perhe sopii luettavaksi oikeastaan vaikka missä. Se on mukavaa luettavaa rannallakin nimenomaan lukuisten hauskuuksiensa ansiosta, mutta kirjoittajat ovat tehneet lujasti vakavaa tutkimustyötä.  Teoksen kirjallisuusluettelo tarjoaa paljon lisäteitä asiasta lisätietoa haluaville.

 Pertti Lepistö       

oooooooooooo

PS 1.  Eräässä netistä löytämässäni Monikulttuurinen perhe-kirjan arvostelussa kaivattiin aiheeseen miesnäkökulmaa.  No, eihän sitä voinut ollakaan, kun kirjan kaikki kirjoittajat ovat naisia. Pyysin Perttiä kirjoittamaan arvion kirjasta omasta miesnäkökulmastaan Mansikkaan. Ja siinä se nyt on.

Tosin oli omassakin artikkelissani sen verran esillä miesnäkökulmaa, koska siinä siteerasin erästä Suomessa asuvaa, suomalaisen kanssa avioitunutta maahanmuuttajamiestä, joka tulkitsi monen Suomeen muuttaneen miehen tuntoja. (RVC)  

PS. 2.    Ketä sattuisi kiinnostamaan. Blogissani Ummet ja lammet  (ritviecav.wordpress.com) olen julkaissut kaksi netistä löytynyttä Monikulttuurisen perhekirjan arvostelua.  (RVC)

SINUN KANSSASI

Varmaan aika monet Mansikankin lukijoista ovat nähneet Anne Riitta Cicconen  hienon elokuvan Marjan rakkaus  joitakin vuosia sitten. 

 Anne Riitta Cicconen elokuva Sinun kanssasi esitetään parhaillaan  (19.6.2009 lähtien)  italialaisissa elokuvateattereissa

Elokuva on kolmeen eurooppalaiseen kaupunkiin - Roomaan, Pariisiin ja
Helsinkiin - sijoittuva episodimainen ihmissuhdedraama. Elokuvan pääosissa  nähdään Laura Malmivaara helsinkiläisenä Eevana, Jean-Hughes Anglange pariisilaisena Jean Paulina  ja Maya Sansa  roomalaisena Maddalenana.

Elokuvan päätuottaja on italialainen Francesco Torelli Productions. Osatuottajina
toimii Ranskassa Adesif Productions / Mrs Francesca Van De Staay  ja Suomessa
FS Film Oy / Matti Halonen.

Sinun kanssasi-elokuva esitettiin lokakuussa 2008 Rooman festivaaleilla L'atro Cinema - Extra sarjassa. Rooman festivaali järjestettiin viime vuonna kolmatta kertaa, ja se on noussut nopeasti Euroopan tärkeimpien elokuvafestivaalien joukkoon.

 Lisätietoja:
www.cinemaitaliano.info/ilprossimotuo
www.ilprossimotuo.com/home.html

Roomassa elokuva on nähtävissä seuraavissa elokuvateattereissa
Cinema Trasteveressa 18.30, 20.30 ja 22.30  sekä
UGC Cinecitè Parco Leonardo 15.20, 17.40, 20.00 ja 22.20.

 oooo

Anne Riitta Cicconea haastatelttiin Il Loggionessa 28.9.2007.  Ohessa pieni osa haastattelusta.

Te tunnette erittäin hyvin sekä italialaisen että suomalaisen kulttuurin. Keskustellaanko mielestänne Suomessa objektiivisemmin ja vapaammin politiikkaan, historiaan ja historian merkkihenkilöihin liittyvistä asioista?

Suomessa ollaan ehdottomasti objektiivisempia kuin Italiassa. Italiassa on mielestäni kaksi poliittista linjaa, jotka pitävät vastapuoltaan vihollisena. Suomessa keskustellaan enemmän, mutta myös väitellään jatkuvasti eikä väittelystä synny koskaan mitään hyvää. Todellisuudessa ei etsitä totuutta tai ratkaisua, pyritään ainoastaan olemaan oikeassa. Yhtä lailla Italiaa ja Suomea rakastavana henkilönä sanon, että tuskallisinta on se, että lähimmäisen kunnioitus yhteiskuntaluokasta riippumatta on tunne, joka on Italiassa lähes täysin surkastunut. Kunnioitusta ei ole, on vain pelkoa ja alistumista niitä kohtaan, jotka voivat jotenkin vahingoittaa meitä.

Aina vain vähemmän kunnioittavia ja enemmän nöyristeleviä, kuten kirjoitin jokin aikaa sitten Loggionessa artikkelissa, joka koski Italian Suomen suurlähettilään Pauli Mäkelän haastattelua?

Juuri näin.

Viimeinen kysymys: käsitys naisesta on erilainen Italiassa ja Suomessa. Onko syy Italian kohdalla yksinomaan miesten? Suomessa naisia on paljon enemmän politiikassa ja "tärkeissä" viroissa. Suomessa on myös mahdollista nähdä työmailla naisia, jotka hitsaavat, tekevät kirvesmiehen töitä jne. Ehkä suomalaiset naiset, enemmän kuin italialaiset, ovat osanneet valloittaa paikkansa yhteiskunnassa?

Uskon sen olevan historiallinen kysymys. Suomen kaukainen historia muodostuu miehistä, jotka lähtivät hakemaan töitä kaukaa kotoa ja naisista, joiden piti huolehtia kaikesta, mitä perhe tarvitsi. Italiassa naiset alkoivat emansipoitua ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin he täyttivät tehtaat, joista miehet olivat lähteneet rintamalle. Historiallinen ja kulttuurillinen tilanne aiheutti sen, että italialaiset naiset emansipoituivat paljon suomalaisia naisia myöhemmin. Tänä päivänä italialaiset naiset ovat paljon taisteluhenkisempiä, vaikka miesten keskuudessa onkin hyvin voimakasta vastarintaa. Voitaisiin sanoa myös, että Berlusconi-ilmiö on muuttanut hieman 70-luvun taisteluhenkisen naisen kuvaa.

 Koko haastattelu on luettavissa osoitteessa:

www.geocities.com/illoggione/ciccone_fi.html.

Oli juhla ja juhannusilta
ja koivut ja seppeleet,
soi laulelot rantamilta
ja helkähti säveleet. 
Oli suvisen riemun raiku
ja liekissä kokkopuut,
kävi karkelo, kiiri kaiku.
oli naurussa nuorten suut.

Niinhän se oli omaisille, sukulaisille, ystäville ja tutuille ja tuntemattomille siellä Suomessa.  Muista en tiedä varmuudella, mutta ainakin minulla on eniten ikävä sinne Suomeen juuri näinä suurimpina juhlapyhinä.  Ja varsinkin juhannuksena, jota täällä ei edes vietetä ollenkaan. 

Juhlitaanhan sitä juhannusta tosin Italian suomalaisten keskuudessa jonkin verran, mutta onhan siinä silti suuri ero. Ei ole koivuja eikä kokkoa.  Tai no, kerran kyllä Sisiliassa sikäläisen Suomi-kerhon järjestämissä juhannusjuhlissa sellainen oli meren rannalla. Ja juhannuspäivänä pääsimme näkemään sikäläisiä koivujakin ja tunnelma oli melkein kuin Suomessa. Se oli mahtava juhannus, jota muistelen lämmöllä. Lämpimiä terveisiä sinne Sisiliaan, jos joku sikäläinen "eksyisi" Mansikan sivuille!

No, kyllähän minäkin sinne Suomeen olen menossa elokuussa Muruni kanssa. Mutta kenties jonain tulevana vuonna voimme mennä sinne jo Juhannuksen aikoihin, kun kesä on (yleensä) siellä kauneimmillaan.  

Mansikka toivottaa oikein ANTOISAA KESÄÄ kaikille lukijoilleen.  Emme kuitenkaan laita lappua luukulle, ainakaan vielä, vaan ilahdutamme lukijoitamme kirjoituksilla aina silloin tällöin. Tai ainakin toivon, että ne ilahduttavat lukijoitamme. Lähiaikoina Mansikkaan on tulossa mm. Pertti Lepistön arvostelu Monikulttuurinen perhe-kirjasta. Siis miehen näkökulma aiheeseen, jota muuan kriitikko oli kaivannut. Pari muuta arvostelua on jo julkaistu Ummet ja lammet-blogissani (ritviecav.wordpress.com). 

Kotimaani ompi Suomi,
 Suomi armas synnyinmaa.
Siellä valkolatva tuomi
ahon laittaa reunustaa.

Siellä synnyin, sinne mieli
palaa mailta maailman.
Taaton maa ja maamon kieli
kuinka teitä rakastan.

HAUSKAA KESÄÄ KAIKILLE!
 Missä sitten liikuttekin! 
(RVC)

Strawberry-RIVISTA

Tänään tein tosi hauskan löydön. Laitettuani hakukoneeseen sanat Mansikka-lehti, löysin luettelon sivulta 5 ihan viimeisenä alhaalla NONOn, joka on hieno neljän ihmisen toimittama kulttuuriblogi. Siinä oli viittaus Mansikka-lehteen.  Kun klikkasin sulussa olevia sanoja (Traduci questa pagina),  löysin itseni NONOn sivuilta. Siellä oli avoinna artikkeli Unusual lettore. Päivämääränä oli 09/08/2008.

Jo tuon NONO-blogin italiankielinen käännös oli hauska, mutta  huvittavin löytö oli vielä tulossa.

Nonon Unusual lettore-artikkelin kommenteissa löytyi todellakin viittaus Mansikka-lehteen, joka on  Googlen kääntämänä  Strawberry-Rivista.  Klikkasin sitä  ja löysin kuin löysinkin Mansikan italiankielisen version.  Se se vasta hykerryttävän hauska onkin.  Seassa oli kyllä myös suomalaisia sanoja, joita Google ei ollut osannut kääntää, mikä tietysti vain lisäsi huvittavuutta.

Jos et usko, niin kokeile!   (RVC) 

PS. Nyt siis kullanmurutkin voivat lukea Mansikkaa, ja me voimme selittää heille vaikeimmat sanat.

.... ja kunniamurhista Italiassa

Monet varmaankin muistavat, että kaksi vuotta sitten Italiassa tappoi Hina-nimisen nuoren naisen hänen isänsä - joidenkin miespuolisten sukulaisten avustamana. Hina oli hänen omaistensa silmissä syyllistynyt islamilaisen kulttuurin hylkäämiseen, koska hän  pukeutui länsimaiseen tapaan ja seurusteli italialaisen miehen kanssa, joka ei ollut muslimi.

Italiassa Hinan murhaa kauhisteltiin. Tuskin kukaan muisti, ettei siitä ollut kulunut kuin reilut 25 vuotta, kun Italiassakin sai ”kunniamurhista” - uskottoman vaimon surmaamisesta - huomattavasti lievemmän tuomion kuin muista murhista. Vasta laki vuodelta 1981 poisti mahdollisuuden vaatia lievempää rangaistusta murhasta, jos uhrina oli vieraissa käynyt vaimo.

Vuoteen 1975 asti mies oli Italiassakin lain mukaan ehdoton perheenpää, joka yksin valitsi perheen asuinpaikan ja määräsi lasten kasvatuksesta. Miehen aviorikos oli tuomittava vain, jos se tuotti yhteiskunnallisen skandaalin, kun taas uskoton vaimo saattoi joutua aviorikoksesta jopa vankilaan. Oli myös olemassa ns. omerta sociale (sosiaalinen vaitiololupaus), joka merkitsi sitä, että kunniamurhista tai miehen harha-askelista tietävä lähiympäristö vaikeni kuin muuri.

Vasta perheoikeus vuodelta 1975 poisti miehen ylivallan perheessä ja mahdollisti myös avioeron viiden asumuserovuoden jälkeen. Nykyään lopullisen avioeron voi Italiassa saada kolmen asumuserovuoden jälkeen. Todellisuudessa prosessi on paljon pidempi, ainakin mikäli asioista joudutaan taistelemaan oikeudessa. Perheväkivallan kieltävä laki ja lähetymiskieltomahdollisuuden sisältävä laki on ollut voimassa vuodesta 2001.

Myös abortit olivat laittomia vuoteen 1978 asti, mutta niitä tehtiin kuitenkin salaa usein kohtalokkain seurauksin jonkun puoskarin toimesta. Katolisen kirkon vaikutuksesta Italiassa äiti voi luopua lapsestaan heti synnytyksen jälkeen. Tällä tavalla vältytään aborteista, mutta lapsi saa koskaan tietää, ketkä ovat hänen biologiset vanhempansa.

Italiassa yli puolet perheenäideistä käy nykyään työssä ja heille kertyy viikossa noin 60 työtuntia, kun kotityöt lasketaan mukaan. Nainen säilyttää Italiassa tyttönimensä. Ja monilla italialaisen miehen kanssa avioituneilla suomalaisilla naisilla onkin Italiassa käytössä tyttönimensä ja Suomessa miehen sukunimi tai kaksoisnimi.  (RVC)

(Ote artikkelistani Monikulttuurinen perhe-kirjassa.)

PS.  Alunperin tässä piti julkaista Katjan artikkeli  Divorzio all´italiana, jossa oli myös kuva samannimisestä elokuvasta. ( Arkitehtiblog)  Mutta kun vuodatus ei suostunut vastaanottamaan mainittua kuvaa, päätin käyttää omaa tekstiäni Monikulttuurinen perhe-kirjassa. 

                                                         ooooo

PS 2.  Tiedoksi kerrottakoon, että minulla on vielä kymmenisen kirjaa, jos joku haluaisi sen ostaa minulta edulliseen hintaan. Jos kiinnostaa, ota yhteyttä sähköpostitse. Osoite apinalaatikossa. 

Näin Kreikassa

Yrittäessäni tasoitella hieman paperivuoriani osui käteeni Kreikan suomalaisten ja Kreikan ystävien informaatiolehden Sinivalkopurjeet syksyllä 2007 ilmestynyt numero.  Lehdessä on Karoliina Haapakosken  hupaisa artikkeli  Kreikkalainen naittamiskauppa, jota tässä siteeraan.

Karoliina kirjoittaa: -  Kreikkalaisille suku ja perhe ovat kaikki kaikessa, joten naimattomat – varsinkin yli kolmikymppiset – ovat säälittäviä poloisia, joille on kerta kaikkiaan pakko löytää sopiva puoliso.  Me suomalaiset säilymme yleensä rypyttöminä kauemmin kuin kreikkalaiset – sisareni mukaan tomaatitkin pysyvät tuoreempina jääkaapissa kuin auringonpaisteessa – ja täällä minuakin pidetään poikkeuksetta 5- 10 vuotta todellista ikääni nuorempana. J

Karoliina kertoo sitten kreikkalaisten kysyneen heti alkuun, onko hänellä kreikkalaista poikaystävää tai aviomiestä.  Ja kuultuaan hänen ikänsä häntä patistettiin heti etsimään itselleen mies ja ryhtymään lapsen tekoon.  Yrittivätpä jotkut järjestää hänelle sokkotreffejäkin naimattomien ystäviensä, naapureittensa tai serkkupoikiensa kanssa.

Suomessa hänen sinkkuudestaan olivat olleet huolissaan vain isoäiti ja kummisetä, kun taas Kreikassa hänen sisarensa anoppi oli ostanut viisitoista uutta kanaa, jotta Karoliina ei miehettömänä ja turvattomana kuolisi nälkään. (Sic!)

 -   Yksinasuvalle nuorelle naiselle Kreikka on haastava asuinpaikka, koska välistä tuntuu, että kukaan ei ota vakavasti, toteaa Karoliina artikkelissaan.  Ja välillä hän on saanut kohdata ihmisten ylimielisyyttäkin sen vuoksi, että hän hoitaa asiansa yksin ilman kreikkalaista miestä rinnallaan.  (Tuntuuko tutulta?)

Karoliinan mukaan kreikkalaiset miehet ovat naisen haussa  aktiivisempia kuin suomalaiset. Nainen saattaa saada treffikutsun missä vain: bisneslounaalla, työpaikalla, jopa työvoimatoimiston virkailijalta. Varuskuntakaupungissa Korintissa nainen voi saada vislauksia peräänsä finninaamaisilta isänmaan toivoilta.  Ja turistipaikoissa, kuten Loutrakissa,  voivat 103-vuotiaat hampaattomat ukotkin sihistä böönan perään.  Sensijaan Suomessa suosittu Internet-deittailu on Kreikassa paljon harvinaisempaa.

Kreikkalaisilla treffeillä laskun puolittaminen ei kuulu tapoihin. Mies maksaa ruuat, juomat ja pääsyliput. (Tuntuuko tutulta?)  Ja kukkakimppukin kuuluu kuvioon.

-     Suuri osa nuorista kreikkalaisista aikuisista asuu yhä edelleen vanhempiensa luona naimisiinmenoonsa, tai ainakin kihlautumiseensa asti, toteaa Karoliina. Ja auta armias, jos jompi kumpi toisi  seurustelukumppaninsa kotiinsa, siinä oltaisiin heti kihlausuutisia kärkkymässä. Niinpä tapaamispaikkoina ovatkin useimmiten baarit ja kahvilat.

Sukulaisten vaikutus parin valinnassa tuntuu Karoliinan mukaan olevan huomattavasti suurempi Kreikassa kuin Suomessa.  Nähdäkseni myös suurempi kuin Italiassa?! Monissa suvuissa Kreikassa raha on paljon tärkeämpi kriteeri avioliitolle kuin rakkaus, arvelee Karoliina, joka kertoo kuulleensa monien seurustelusuhteiden päättyneen siihen, että vanhempien mielestä tyttären valitsema sulhasehdokas ei ole riittävän varakkaasta perheestä.

Television hömppäohjelmiin ovat Karoliinan mukaan soitelleet naiset kysellen neuvoja tyttäriensä suhteen tähän tapaan: - En kouluttanut ja kasvattanut tytärtäni menemään naimisiin minkään duunarin kanssa. Miten saisin hänet vaihtamaan poikaystävänsä rikkaaseen naapuriimme, jotta voisimme kaikki elää mukavasti?

-   Inhottavaa, toteaa Karoliina.  Olen ehdottomasti samaa mieltä.

 oooo

PS.  Ja olisin todella kiitollinen kommenteistanne.  Kaipa Italiassakin saattaa olla  tällaisia äitejä, mutta ei kai se kovin yleistä ole.  Kertokaa kokemuksianne!!!    (RVC)

Suomalaisista Italiassa kautta aikojen

Olen ollut tällä matkalla jo ties kuinka monta vuotta. Kaikki alkoi siitä, kun siirtolaisuusinstituutti pyysi minulta artikkelia suomalaisista Italiassa. Hanke ei kuitenkaan rajoittunut vain nykysuomalaisiin, vaan oli sukellettava kauas menneisyyteen aina 1200-luvun loppupuolelle asti. Valtiotieteellisessä tiedekunnassa kansainvälistä politiikkaa opiskelleena en osannut kuvitellakaan, miten kiehtova tehtävä minua historian hämärässä odottikaan kirjatoukkana. Jollainen olin kyllä jo ennestäänkin.

Ensimmäiseksi opin, että suomalaisilla oli ollut kiinteät suhteet paaviin ja Euroopan sivistyskeskuksiin jo ennen Suomen liittämistä Ruotsiin vuonna 1249. Vakituiset yhteydet Suomen ja Italian välille syntyivät dominikaani- ja fransiskaaniveljesjärjestöjen ansiosta, koska he kokoontuivat säännöllisesti Italiassa; dominikaanit joka vuosi eri paikkakunnilla, ja fransiskaanit ensin vuosittain ja myöhemmin joka kolmas vuosi Assisissa.

Ensimmäiset Italiaan matkustaneet suomalaiset olivat enimmäkseen pyhiinvaeltajia, joiden määränpäänä oli ennen kaikka Rooma. Dominikaanit olivat tulleet Suomeen 1249, ja fransiskaanit 1300-luvun lopulla. Dominikaaneilla oli Suomessa kaksi luostaria, fransiskaaneilla jopa kolme. 1400-luvulla Naantaliin saatiin myös yhä toimiva birgittalaisluostari Vallis Gratie, jonka mukaan Naantali on saanut nimen (Armonlaakso).

Piispa Bero II Balk vihittiin virkaansa Genovassa vuonna 1385, ja jo koulun historian tunneiltakin tuttu Turun piispa, Maunu II Tavast vihittiin virkaansa vuonna 1412 Roomassa Pyhän Katariinan kirkossa. Kirjatoukka löysi italialaisesta kaikkien aikojen paaveja esittelevästä kirjasta pöyristyttävän tiedon, jonka mukaan Maunu II Tavastin vihkinyt paavi Johannes XXIII, joka oli toimenpiteestä halunnut 200 kultafloriinia, olikin itseasiassa väärä paavi, ja oikeana sen ajan paavina kirjassa esiteltiin Gregorius XII, jonka tämä oli törkeästi syrjäyttänyt.

Italiaan tultiin myös opiskelemaan. Ennen kaikkea tulevat Turun piispat olivat harjoittaneet opintoja Italiassa, muun muassa Maunu Särkilahti, Konrad Blitz ja Martti Skytte. Opiskelukaupunkeina oli Rooman lisäksi Bologna ja Napoli.

Keskiajan Italia veti puoleensa myös eri puolilta Eurooppaa tulleita maallikko-pyhiinvaeltajia, jotka kävivät Rooman lisäksi mm. Assisissa, Luccassa ja Barissa. Pyhä Birgitta kertoo ilmestyksissään eräästä suomalaisesta miehestä, joka oli tehnyt pitkän matkaan Euroopan halki tunnustaakseen syntinsä, muttei ollut löytänyt ketään, joka olisi ymmärtänyt suomea.

Uskonpuhdistuksen jälkeen suomalaisten matkat Italiaan vähenivät, mutta eivät todennäköisesti loppuneet ihan kokonaan, vaikka niistä ei olekaan tietoja. 1600-luvulla ainakin Pietari Brahe oli lähetetty 16-vuotiaana ulkomaille opiskelemaan määränpäänä mm. Italia.

Maantieteellinen etäisyys ja Suomen köyhyys esti kuitenkin suurinta osaa suomalaisista oppineistakin toteuttamasta unelmaansa Italian matkasta. Vasta 1800-luvun loppupuolella niin oppineille kuin taiteilijoillekin tarjoutui tilaisuus lähteä sivistämään itseään ja täydentämään opintojaan.

1800-luvun lopulla Italiaan asettuivat myös ensimmäiset suomalaiset maahanmuuttajat. Heidän joukossa oli muun muassa lahjakas, kansan syvistä riveistä noussut kuvanveistäjä Johannes Takanen, joka avioitui italialaisen naisen kanssa, ja heille syntyi kolme lasta, joista yksi kuoli ihan pienenä. Takanen itse kuoli kesken parhainta luomiskauttaan, mutta hänellä on Italiassa parikymmentä jälkeläistä, joista kolmellatoista on sukunimenäänkin Takanen. Takasen viimeinen leposija on Roomassa protestanttien hautausmaalla.

Takasen hauta on Roomassa ns. englantilaisella hautausmaalla. Sen sijaan Elias Lönnrotin Ida-tyttären viimeinen leposija on Sienassa, ja taidemaalari Elin Danielson-Gambogin ja hänen italialaisen puolisonsa hautamuistomerkki on Livornossa.

Nämä ovat vain pieniä maistiaisia siitä, mitä olen kertonut Suomalaiset Euroopassa-kirjassa olevassa artikkelissa suomalaisista Italiassa kautta aikojen. Näistä samoista asioista tulen kertomaan laajemmin tekeillä olevassa kirjassani. Joten aikamatkani jatkuu vielä ainakin tovin. Aihe on todella kiehtova, enkä usko, että koskaan enää pääsen siitä kokonaan irti.  (RVC)

Auringonpaistetta ja paistettua kalaa .....  

Kesän lähestymisen voi aistia sekä televisiossa laihduttavien tuotteiden mainostamisessa, kuin myös ulkona tyyntyvänä tuulena ja jatkuvasti kuumentuvana auringonpaisteena. Ajankäytön keskittyminen merenrannoille näkyy meidän lähimaastossa rantojen ja rantakuppiloiden perusteellisena putsaamisena talvimyrskyjen jäljiltä. Nyt rannoilta voi vuokrata aurinkotuoleja ja kanootteja, osallistua sukelluskurssille jne.

Risteilyalukset kuskaavat matkailijoita täpötäysissä aluksissa satamasta toiseen, ja rahakkaammat nauttivat olostaan hienojen yksityisalusten kansilla. Mukava piirre Liguriassa on tosin vielä nykyään se, että veneily ei ole vain rikkaimpien yksinoikeus. Pieniä kalastajapaatteja ja yksinkertaisia purjeveneitä ovat poukamat pullollaan.

Kesäsesongiksi haetaan moniin yrityksiin työntekijöitä vasta toukokuussa, juuri ennen kiireisimmän kauden avausta. Erityisesti hotellit, ravintolat ja baarit etsivät suurin ilmoituksin kesätyöläisiä, kielitaito on plussaa, erityisesti saksan ja ranskan kielitaito. Ongelmakohdaksi saattaa vain muodostua palkanmaksu, tai paremminkin sen puute. Iso ja varsin ikävä ilmiö näyttää olevan ilmaisen työvoiman käyttö erilaisten työharjoittelujen nimikkeellä. Käytännössä tarjoudut useaksi kuukaudeksi tekemään täysiä työpäiviä, isoissa ja rahakkaissa firmoissa.

Verenpainetta nostattavat myös erilaiset maksulliset kurssit, joiden pitäisi mainosten mukaan parantaa työnsaantimahdollisuuksia esim. turismin alalla. Miten ne käytännössä sitä parantavat, jää arvoitukseksi. Selvää on, että niin kotimaiset kuin ulkomaiset kesäturistit merenrannalla ja merellä ovat tärkeä elinkeino.  

Huomio kohti satamakaupunkeja kiinnittyy viimeistään sagra- kyläjuhlien avattua kautensa. Ensimmäinen sagra, johon itse pääsin osallistumaan, oli Camoglin tunnelmallisessa satamassa jo 58 kertaa järjestetty Sagra del Pesce. Kaupunkiin saapuessamme tien reunalle parkkeerattujen bussien määrä, jotka näyttivät tulleen ainakin Milanosta Napoliin saakka, sai epäilemään, kuinkahan pieni satama meidät kaikki jaksaa kannattaa.. mutta yllättäen tilaa liikkua oli riittävästi (kunhan ei erehtynyt saapumaan henkilöautolla) ja halkaisijaltaan yli kolmen metrin pannulla paistettua kalaa riitti kaikille halukkaille.

Osa mammoista näytti santsaavankin useampaan kertaan. Sivukorvalla kuuntelin järjestäjien toteavan, että "2000 kiloa tuli sitten kalaa paistettua". Muutenkin juhla tuntui olevan hyvin organisoitu ja kansa nautti kauniista, jo jopa helteisestä sunnuntaisäästä. Tästä se alkaa, erilaisten paikallisherkkujen maistelu ja tanssahtelu erilaisissa kylämaisemissa pitkin kesää. Iso kesäisen olkihatunnosto kaikille kesäjuhlien talkootyöläisille! 

Soilanen

Italia murrosvaiheessa

Toukokuinen Milano esittäytyy satunnaisille ohikulkijoilleen kaikessa keväisessä paljastavuudessaan, asfalttiviidakon läpitunkevassa harmaudessaan. Katukuvan tasaisuudesta huolimatta kaunpungin keskustassa kohoava tuomiokirkko, Il Duomo ja kirkon ympärillä kuhiseva ihmisjoukko loistavat edelleen italialaiseen tapaansa värikkäinä.

Iltapäivällä lounaalta myöhässä toimistoonsa palaavat työntekijät pidentävät askeliaan. Harppovat ilmaa asfaltin pinnalla kiirehtiessään takaisin työhön. Joku elehtii temperamenttisesti kännykkäänsä toisen nauraessa hersyvästi iltapäivän nautinnollisen lounaan jälkeen pienen pieni grappalasillinen, ammazzacafé, espressokuppinsa vieressä. Italia on elementissään. Täydessä toiminnassa.

Tarkkailen katukahvilan terassilta espressokuppini takaa kiirehtivää kansaa. Milano on tunnettu hektisyydestään. Ihmiset juoksevat. Bisnestä väreilevässä teollisuuskaupungissa jokainen minuutti tarkoittaa rahaa. Aika lasketaan euroissa. Paitsi pienellä espressotauolla. Kesä puskee jo määrätietoisesti paidan läpi. On pukeuduttava kevyesti. Lämpö ja kosteus hiipivät sinnikkäästi keskikaupungin hohtavassa kuumuudessa pitkin kehoa. Terassit täyttyvät virvokkeita janoavista ihmisistä.

Vilkaisen espressoaan hörppivän mieheni profiilia vieressäni. Hänen tummat, tuuheat hiuksena lainehtivat kevyesti lempeässä tuulessa. Hänen olemuksensa huokuu välimerellistä lämpöä. Hänen katseensa kertoo tulisen kansan energistä tarinaa. Tarkkailen hänen eleitään ja ilmeitään. Silmäni huojuvat suurien, edestakaisin viuhtovia käsien rytmissä miehen selittäessä italialaisen politiikan mahdottomuutta. Impossibile. Koko kansa, sula mahdottomuus.Vastakohtien räikeää tulitusta. Niin mekin. Vastakohtien maassa edustamme kahta kulttuuria. Pohjoista ja eteläistä. Suomea ja Italiaa.

Italia elää monikansallisessa murrosvaiheessa. Maasta on kasvamassa kiihtyvällä vauhdilla eteläisten, pohjoisten, läntisten ja itäisten kulttuurien sulatusuuni. Omasta vahvasta identiteetistään patrioottisella temperamentillaan ylpeä saapasmaa pelkää menettävänsä historiallisesti arvokkaat juurensa. Pastan ja parmesaanin. Kulttuuri kasvaa ja muuttuu. Onko Italia valmis?

Kadut täyttyvät lukuisista eri kielistä ja eksoottisista aksenteista. Sopeutumiskyvyn on kasvettava aivan uusiin ulottuvuuksiin. Joustavuudesta tulee kansainvälisen kaupungin venytetyin käsite. Kulttuuritietämys lisääntyy ja Italia huomaa heränneensä uuteen maailmaan. Maailmaan, jossa pasta ja katkaistut spagetit eivät ole enää ehdottoman al dente. Maailmaan, jossa pizzaan saatetaan lisätä ananasta. Ja kyllä, ehkäpä jopa kanaa. Maailmaan, jossa makea yhdistyy suolaiseen. Italia värjäytyy tricolorista multicoloriin. Samalla identiteetistään ylpeissä kansalaisissa herää hauras pelko. Muutos tuo mukanaan myös paljon haasteita.

Mietin asemaani suomalaisena naisena muuttuvassa italialaisessa yhteiskunnassa. Integroituminen ei ole helppoa. On voitettava ennakkoluulot, ennen kuin on mahdollista päästä osaksi sitä, kasvaa yhdessä uuden maailman, maan elintapojen ja historiallisesti rikkaan kulttuurin kanssa. Siltikin italialaiset suhtautuvat vieraaseen varauksella. Edelleen. Myös muutamien vuosien tutustumisen jälkeen. Vieras on vieras. Erilaisuus on rikkaus, mutta myös sopeutumisen paikka. Sopiva hetki luoda itsekriittinen katse syvälle sisimpäänsä ja kohdata myös omat heikkoudet. 

Modernissa maailmassa onnistunut maa on se, joka on tarpeeksi yhtenäinen antaakseen tilaa myös muille. Ennakkoluulot ovat syvällä kiinni italialaisenkin ihossa. Kuin aikojen kulussa ilmestyneet haavat, jotka ovat jättäneet ihon pinnalla kohoavia arpia muistoiksi kulttuurien satunnaisesta kohtaamisesta. Toisinaan arvet repeytyvät kosketuksesta ja kirpeät haavat aukeavat uudelleen. Eivät rajusti, mutta kuitenkin tarpeeksi nipistääkseen herkkää ihoa. Italialaiset ovat herkistyneet murroksen keskellä ja maan politiikka keinuu monikulttuurin maailman trapetsilla.

Mutta pysyykö tasapaino?